Jos en ole ihan erehtynyt, niin nyt taisi tulla täyteen 20 kertaa Murussa. No, kukapa näitä laskee, mutta kuitenkin… Olen ajatellut että pidän Murun suhteen aika tiukkaa linjaa enkä joka kerrasta bloggaa, mutta tällä kerralla ei oikein voinut muuta kuin kirjoittaa, alkuruoka ja pääruoka kun olivat kerrassaan erinomaisia.

Samppanja oli vaihtunut, nyt saatiin Bereche et Filsin kullankeltaista maukasta kuplajuomaa. Ihan janoon ei tarvinnut sitä vetäistä, parilla neuvoa-antavalla American Barissa kun oli iltaa jo pohjustettu. Siispä ihan nautiskellen ja maistellen. Normimenulla mentiin eli perusmenu, välirisotti ja juustot. Maukka kysyi, haluammeko tietää, mitä menu pitää sisällään on,  ja tuumimme, että kovin vähän olemme ruokapäätöksiin ennenkään sekaantuneet, joten tuokoon Maukka pöytään mitä parhaaksi näkee.

Alkuruoaksi saimme liitutaululistaltakin löytyneen kuha-lohi-carpaccion, jossa mukana kampasimpukka-cremeä, kuivattua oliivia, oliiviöljykaviaaria ja sekalaisia heiniä (oisko ollut fenkolia, (onneksi hyvin ohutta) retiisisiivua ja jotain frisee-salaatti-henkistä vihreää). Kalat olivat mainioita ja kampasimpukkakreemi taivaallista, ja oliiviöljypampuloiden kanssa kaikki suli suussa yhteen unelmaiseksi makuharmoniaksi (kunhan ensin sai urakoitua vihannekset alta pois, nekin tosin kampasimpukkakreemin kanssa maistuivat kyllä). Viininä oli slovenialainen Verus Furmint, nappivalinta kaloille ja kermaiselle kampasimpukkaherkkutöhnälle.

(Nyt on kyllä pakko nostaa keittiölle hattua joustavuudesta – vasta muutama päivä sitten Henkka etsi kokkia ja totesi ettei molekyylikeittö ole Murun tyyliä, ja eikö heti ollut kuitenkin jotain molekyylipiperrystekniikkaa tainnut olla käytössä, jos en ihan väärässä ole 😉

Välirisottoviiniksi Maukka kaatoi varsin jykevää punaviiniä, Heinrich Blaufränkisch (2011) Itävallasta. Ihan kevyttä välisoittoa ei siis ollut syytä odottaa, eikä sellaista tullutkaan: punaviinirisotto, jonka päällä pari herkkuklöntsää suussasulavaksi kypsytettyä ankan kivipiiraa. Kivipiiraa on tullut syötyä vain muutaman kerran, mikä on harmi: hyvin valmistettuna se on huikea herkku. Niin nytkin aateloidessaan täyteläisen risoton.

Pääruoka oli tuttu kaveri Murun kirjasta (sivulta 074): karitsan tournedos eli karitsan sisäfilepaloista askerreltu, isommasta elikosta leikatulta näyttävä pihvi, jonka ympärille oli kietaistu pekonisiivu. Lisäkkeinä perunakroketti, muhennettua tattia, pakolliset kasvikset ja madeirakastiketta. Kroketti oli ihan virheetön, rapea päältä ja suloisen pehmeä pallero sisältä, mutta omaan makuuni vähän ehkä turha statisti tässä annoksessa. Pääosissa olivat tyystin erinomaiset pihvi ja tattimöyhennös: pihvi oli kypsyydeltään, mureudeltaan ja maultaan (timjamiakohan oli se rakennelman sisään jemmattu yrtti?) oli peräti täydellinen, eikä tattijuttu jäänyt siitä paljoa jälkeen, vahva herkullinen tatinmaku, jonka siivittämänä myös muut pakkorehut sai helposti urakoitua. Lasissa oli pohjoisrhônelaista syrah’ta, Alain Graillot St Joseph (2011), jossa riitti luonnetta kompata ansiokkaasti lautasen antimia.

Juustot olivat vaihtuneet! Lautasella oli ossau-iraty-lampaanmaitojuustoa ja comté. Vinoilimme, että missä on ainainen (mutta herkullinen) brie de meux, ja hetken päästä sitä tuotiin lautasella reilu nokare jaettavaksi. Eivät nuo vahvemmat ja kovemmat juustot tosin olisi sitä kaverikseen kaivanneet, mutta syötiin toki kaikki pois. Hapankirsikka-chutney sentään oli perinteistä, ja kuminalla maustettu ohut näkkäri tuntui tutulta myös. Juustoviiniksi saimme tällä kertaa punaviiniä, Mas Becha Barrique Rouge ranskanmaalta. Hyvin maistui kovien juustojen kera, mutta makean ystävänä en voinut olla ajattelematta, että ehkä joku portviini sittenkin olisi…

Menun haasteellisin osuus oli edessä, kun jälkkäriksi tuotiin porkkanakakku. Porkkanasta on muodostunut lähes ykkösinhokkini, vaikkakin lievä sellainen, ja toki siitäkin on ihan herkullisia annoksia tullut maistettua, vaikkakin aniharvakseltaan. Kakkupalan kaverina oli lakkaa, tuorejuustojäätelöä ja lisää porkkanaa (jee!) Kakku oli ”ihan ookoo” – rakenteeltaan kuohkea ja napakanpehmeä ja maultaan epäilemättä mainio, jos porkkanakakusta pitää. Yhdessä lakan ja jäätelön kanssa varsin toimiva kokonaisuus, vienosta porkkanan mausta huolimatta. Nittnausin beerenauslese auttoi ansiokkaasti osaltaan huuhtelemaan porkkanat pois makunystyröiltä 😉

Lopuksi, perinteitä kunnioittaen, piti vielä nauttia espresso ja jotain outoa viinaa. Maukka kiikutti muutaman pullon tarjolle: Göllesin pihlajanmarja torjuttiin tuttuna juttuna, mutta sen sisarus Alter Apfel, tammitynnyrissä kypsytetty jalo omanajuoma, houkutti maistamaan. Maukas brandy oli kuin calvadoksen pahapäinen velipuoli, hyvä uusi tuttavuus siis tämäkin.

(Käyty: 13.2.2014)