Kansallisbaletin kauden päätti komeasti gaala otsikolla Kenneth & Friends: lavalla nähtiin niin Kansallisbaletin tanssijoita kuin johtaja Kenneth Greve itse sekä joukko tasokkaita vierailijoita. Alkutervehdyksessän Greve toivoi illan tarjoavan sykähdyttäviä, innostavia ja koskettavia kokemuksia – korkea tavoite, mutta niin oli ohjelman ja esiintyjien tasokin.

Illan aloitti hienosti katkelma Greven koreografioimasta baletista Scheherazade baletin omien tanssijoiden esittämänä. Toiseksi nähtiin Agrippina Vaganovan Diana ja Aktaion, rooleissa Maria Baranova ja Mariinski baletin Aleksei Timofejev. Aavistuksen tylsähkö (kuten tarinaan sopii) paritanssi, mutta soolo-osuuksissa sitäkin enemmän katsottavaa, nimenomaan Baranovan ja Timofejevin esittäminä.

Seuraavaksi lavalle hyppäsi Greve itse prinssi Siegfriedinä omassa Joutsenlampi-versiossaan (Petipan pohjalta). Katkelmaksi oli valittu III näytöksen mustan joutsenen pas de deux – kunnioitettava valinta, varmasti helpommallakin numerolla Greve olisi saanut yleisön jakamattoman suosion. Ja varsin näyttävästi tämä eläkeläinen tanssi – ei ehkä ihan yhtä kevyen ja helpon oloisesti kuin aktiiviurallaan (muistelen nähneeni hänet viimeisen aktiiviuravuotensa kesänä Kuopiossa… eli luultavasti siis 2007). Apua ei olisi tarvittu, mutta sitä Greve kuitenkin sai, kun prinssi yllättäen replikoitui ja lavalla nähtiin ajoittain yhtä aikaa kolme Siegfriediä, Greven lisäksi Aleksei Timofejev ja Stuttgartin Baletin huippuhuikea Friedemann Vogel. Muissa rooleissa pätevästi tanssivat Desislava Stoeva (Odile) ja Nicholas Ziegler (Rothbart).

Kansainvälisten tähtien huiliessa nähtiin Forsythen In the middle, somewhat elevated, tai katkelma siitä. Mielenkiintoinen teos sikäli, että maku siihen on minussa kasvanut hitaasti: ekalla kerralla (Kansallisbaletin Bella figura -illassa keväällä 2013) koin sen himppasen pitkästyttäväksi vaikkakin teknisesti kiehtovaksi, tokalla näkemisellä (Incidence chorégraphique -ryhmän esittämänä Kuopiossa viime kesänä) pidin sitä jo hienona mutta vähän kliinisen viileähkönä; nyt kolmannella kerralla ainakin tämä katkelma herätti jo selvästi enemmän vastetta. Yksinkertainen puvustus ja lavastus (pari kultaista kirsikkaa lavan ”keskellä, hiukan kohotettuina”) korosti tanssin ja tanssijoiden roolia – mikä sopikin mainiosti, koska Kansallisbaletin tanssijat (Eun-Jin Ha, Johan Pakkanen, Tuukka Piitulainen, Edita Raušerová, et. al.) eivät todellakaan tarvinneet ylimääräisiä koristeita kuorruttamaan taidokkuuttaan. Mitä hienoin esitys!

Friedemann Vogelin klasssista taitoa päästiin näkemään enemmän Crankon Romeon ja Julian parvekekohtauksessa yhdessä Petia Ilievan kanssa. Vogelissa yhdistyy mykistävällä tavalla kellontarkka taito, upea ilmaisukyky ja vastaansanomaton lavakarisma – Vogelin ja Ilievan pas de deux’sta olikin suuri ilo nauttia.

Väliajan molemmin puolin nähtiin taas oman talon väen esittämiä numeroita: Petipan Don Quijoten katkelman pääosissa loistivat omista huipputanssijoistamme Eun-Ji Ha ja Frans Valkama. Decadance Helsinki: Black Milkissä Ilja Bolotov, Antti Keinänen, Emrecan Tanis, Frans Valkama ja Eemu Äikiö tulkitsivat upeasti Naharinin omaperäistä, intensiivistä fyysistä liikettä, mutta tälläkään kertaa teos ei onnistunut herättämään minussa suuria tunteita tai muita kohahduttavia kognitioita.

Seuraavaksi oli vuorossa tähtivieraiden loistetta: Sir Kenneth Macmillanin Manonista pas de deux’n tanssivat San Franciscon baletin Maria Kochetkova ja Romanian kansallisbaletin johtaja Johan Kobborg. Näyttävää ja teknisesti toimivaa, mutta ilmaisullisesti ehkä vähän mekaanisen oloista ballerinan viskelyä, mutta toki kaikin puolin ihasteltavaa katsottavaa. Taidon ja tulkinnan tasapainoa nähtiin sitäkin enemmän Stuttgartin baletin Rachele Buriassin ja Friedemann Vogelin esittämänä Mauro Bigonzettin Kazimir’s colours -nykybalettiteoksessa.

Ennen viimeistä tanssinumeroa oli määrä tulla ”oopperan tervehdyksenä” sopraano Helena Juntusen esittämä Rosalinden csárdás Straussin Lepakosta. Sen sijaan saatiinkin nauttia Juntusen hulvattomasta stand-up-komiikasta, joka huipentui Monty Python’s Spamalot -musikaalin numeroon Diivan valitus. Huikeata ja tilanteeseen sopivaa täsmähuumoria! Pisteet Grevelle tässäkin kohtaa, ettei ilta tältäkään osin ollut ihan perinteinen kuivakka pönötysgaala.

Viimeisessä numerossa, Crankon Oneginin III näytöksessä, pääosaa tanssi taas Greve itse Tatjananaan Pariisin oopperan baletin Isabelle Ciaravola. Erittäin tyylikäs valinta: molemmille tämä oli ollut aktiivitanssijauran jäähyväisteos juuri näissä rooleissa – Grevelle vuonna 2008 ja Ciaravolalle tänän vuonna vain muutama kuukausi sitten. Balettimme ohjelmistoon se palaa syksyllä (ehkei tällä miehityksellä kuitenkaan 😉

(Nähty: 23.5.2014)