Rock the Ballet on käynyt viime vuosina kiertueillaan ahkerasti Suomessa, itselläni taisi olla neljäs kerta, kun nyt näin heidän shownsa Savoy-teatterissa.

Rasta Thomasin perustama ja johtama ryhmä yhdistää eri tanssigenrejä sulavastI: klassista liikekieltä, show-, break-, street- ja ties mitä tanssia, akrobatiaakaan unohtamatta. Useimmilla tanssijoilla on klassisen baletin koulutus- ja ammattitausta, mikä yleensä lupaa erittäin hyvää myös muiden tanssityylien esittämiseen. Thomasin ryhmä ”Bad Boys of Dance” koostuu nimensä mukaisesti miestanssijoista, tässäkin esityksessä miehiä oli kuusi ja naisia yksi. Ainoan naisen rooli lähes kaikissa numeroissa oli suurempi kuin aiemmin – liekö kyseessä jokin hassu tarve korostaa heteronormatiivisuutta.

Esitys koostuu kevyen musiikin (enimmäkseen) tunnetuista biiseistä, tai itse asiassa niiden katkelmista. Laskin encoret mukaan lukien jopa n. 20 eri kappaletta, mukana tuttuja biisejä U2:lta ja Aerosmithiltä mutta myös mm. vanhempaa materiaalia 1950-luvulta. Esityksen kokonaiskesto oli aiempaa lyhyempi, väliaikoineen 1 h 25 min – esim. viime vuonna kokonaiskesto oli 1:40, ja 2011 parisen tuntia. Aiempien vuosien wow-efektiä tällä kertaa hiukan laimensi myös esityksen dramaturginen rakenne: muistikuvani aiemmilta kerroilta on, että esitys on loppua kohden kiihtynyt huipentunut, kun taas nyt lopussa ei nähty suuriin Queenin, Michael Jacksonin, tms. mahtipontisiin biiseihin tehtyjä fyysisen taituruuden ilotulitusnumeroita, vaan sinänsä laadukas esityskokonaisuus jatkui tasaisena, kunnes otti ja loppui.

Toki Adrienne Canternan koreografiassa oli sopivasti erinomaisuutta, vaikkei spektaakkeleita nähtykään. Tanssijoiden klassinen tausta näkyi mm. hyvänä vartalon hallintana tanssigenrestä riippumatta: hypyt ja nostot toimivat näyttävästi ja vaivattoman oloisesti, akrobaattiset liikkeet ongelmitta (yhtä hiukan pahannäköistä ja -kuuloista selälle tömpsähdystä lukkunottamatta U2:n ”With or without you” -biisissä), break-kuviot olivat hienoja, jne. Suurin osa miehistä oli tanssijoiksi varsin pitkiä, ja liikkeet siten usein hyvin näyttäviä, vaikkeivät aina ihan loppuun asti tarkasti artikuloituja (olen luultavasti katsonut viime aikoina liikaa Kansallisbaletin esityksiä,  mikä on vaikuttanut ”laatuvaatimustasooni”… vaikka toki on epäreilua verrata kahta näin erilaista esitys[taiteen|viihteen] muotoa keskenään).

Parinkymmenen biisikatkelman joukossa oli täysosumiakin: Aerosmithin ”I Don’t Wanna Miss a Thing” alkoi hienolla soololla ja jatkui paritansilla, jossa oli upeita nostoja. Samoin ”Feverin” Peggy Lee -versioon tehty naisen soolo puhtaine piruetteineen oli kaunista katseltavaa. Unisonot ja kaanonit toimivat kauniisti etenkin biiseissä, joissa oli selvä, kova biitti – mutta myös joskus muulloinkin kuten Soft Cellin kappaleessa ”Tainted Love”.

Yleisö tuntui kovasti pitävän – ekat rytmitaputukset lähtivät liikkeelle jo tokan biisin kohdalla. Ja naisvoittoista yleisöä ei ainakaan tuntunut haittaavan, että esityksen loppua kohden miesten paidat alkoivat pienentyä ja vähetä. Encorena olikin LMFAO:n ”I’m Sexy and I Know It”. Varmaan ihan läppänä? 🙂

Vaikka edellä on tullut ehkä vähän piikiteltyäkin, on todettava, että Rock the Ballet on omassa lajissaan erinomainen: teknisesti taitavaa ja näyttävää, osin haastavaakin tanssia tuttuihin pop-rock-biiseihin yhdistettynä häpeilemättömään fyysisyyteen. Vähän niin kuin ”baletti meets Scandinavian Hunks”. Ehkä Kansallisbalettikin voisi harkita tällaista massoja liikuttavaa esitys[taiteen|viihteen] muotoa paikkamaan hupenevan julkisen tuen tuomia taloushaasteita 😉

(Nähty: 31.5.2014, Savoy-teatteri)