Kunigas kuolee 1 h 32 min kuluttua

Yksi Tampereen Teatterikesän monista hyvistä puolista on, että siellä voi nähdä myös esityksiä, joita olisi pitänyt käydä katsomassa lähempänä kotia, mutta syystä tai toisesta (tai tyystin syyttä) ei ole tullut käytyä. Kansallisteatterin tulkinta Eugène Ionescon näytelmästä Kuningas kuolee oli juuri tällainen esitys.

Näytelmän perusasetelma on selkeä: kuningas Bérenger I (Jukka Puotila), tämän kaksi vaimoa, nykyinen eli Marie (Minka Kuustonen) ja entinen eli Marguerite (Paula Siimes) istuvat enimmäkseen valtaistuimillaan, sivupöydällä vartija (Tuomas Rinta-Panttila) ja lisäksi enemmän lavalla ja lavalta liikuskelevat lääkäri (Markku Maalismaa) ja siivooja (Marja Salo). Lavastus ja puvustus tuntuisivat viittaavan barokin aikaan, mutta absurdistihengessä Minna Leinon ohjaus rikkoo vaikutelmaa riemukkain anakronismein: esim. alussa vartija yrittää säätää linnan lämmitystä iPadillä, ja yhtenä keskeisenä näyttämöelementtinä on valotaulu, jossa rullaa tekstinä uutisia ja ”uutisia” (”25 asukasta nesteytynyt”, ”TTT:n suurella mäyttämöllä ’Nätti tyttö, vähän pehmee'”, ”Tämä tekstitys ei edesauta esityksen ymmärtämistä”…)

Alussa kuningas saa kuulla kuolevansa. ”Kuolen! Totta kai minä kuolen. Myöhemmin.” Valtakuntaansa ja jopa luonnonvoimia hallitsemaan tottunut kuningas kun ei ollut vielä päättänyt, koska aikoo kuolla. Marguerite kuitenkin joutuu kertomaa, että aika on kortilla – tai näyttämön valotaulun kellossa, jossa se juoksee vääjäämättömästi kohti nollaa esityksen alkutilanteesta 1:32:00 lähtien.

Näytelmää voikin katsoa yksilön ajan rajallisuuden näkökulnasta lähtien: elämä on nyt, huomenna kuningas ei enää syö aamaista (eikä sen puoleen tänään illallistakaan). Enimmän ajan esityksestä kuningas kieltäytyy uskomasta moista – eihän hän ole (ilmeisesti joidenkin satojen elinvuosiensa aikana) vielä ”ehtinyt tutustua elämään”. Toisten mielestä hänen olisi pitänyt ottaa elämän rajallisuus huomioon ja valmistautua – eikä ”juuttua elämän lämpimään liejuun” (terävänmuheva suomennos on Reita Lounasvuoren käsialaa). Nyt, kun aikaa on enää reilu tunti, on myöhäistä surra hukattua aikaa.

Kuningas kuolee, koska kuningas on ihminen. ”Kuningas = ihminen” muistutetaan myös valotaululla. Toinen tapa katsoa teosta onkin nähdä kuningas ihmiskuntana, jonka narsistisen tuhlailevat päivät ovat luetut. Tähän tulkintaan tarjotaan kosolti viittauksia niin tekstissä kuin ohjauksessa. Valtiosalin ulkopuolelta tulevat viestit kertovat jo pitkälle kehittyneestä ekokatastrofista; valtakunta, maailma, on henkitoreissaan kuten kuningaskin: ”Valtio olen minä” (”Kauheassa kunnossa!”)

Luki teosta miten vain, kovin synkkä ja apokalyptinen sen sisältö on. Mutta sävy ei: kyseessä on sekä tragedia että komedia; komedialliset piirteet keventävät sävyä syömättä kuitenkaan tematiikan vakavuutta – herkänhieno tasapaino, joka esityksessä mestarillisesti pidetään yllä.

Loppu kuitenkin tulee eikä se ole välttämättä ole kaikin tavoin kaunis. ”Tällaista se aina on, kun yksi universumi katoaa.”

2014-08-09 12-53-46 IMG_2993

Näyttämö ennen esityksen alkua

(Nähty: 9.8.2014, Tampereen teatterikesä, Tampereen teatteri)