Kokkolan kaupunginteatteri on pelotta tarttunut 30 vuotta nuoreen Jussi Parviaisen ”kohunäytelmään” Jumalan rakastaja. Päätekijät, ohjaaja Sakari Hokkanen ja dramaturgi Jussi Moila lienevät kolmikymppisiä kuten Parviainenkin oli Ryhmäteatteriin alkuperäisversiota tehdessään – he eivät siis ole voineet nähdä sitä (ainakaan livenä). Sikälikin oli kiinnostavaa nähdä, miten tämän ajan nuoret miehet tekevät tekevät Jumalan rakastajan verrattuna noiden aikojen nuorten miesten versioon. (On mainittava, etten itsekään tuota alkuperäisversiota nähnyt – näin kuitenkin noin vuotta myöhemmin Intimiteatterissa alkuperäisversion Parviaisen Valtakunnasta, joka on suora ”jatko-osa” Jumalan rakastajalle.)

Michelangelon David (Wikimedia)

Tarina kertoo Juska Paarmasta (herkkävireisesti näyttelevä Mikko Virtanen), jonka vaimo Kirsti lähtee yhteisestä kodista raamit kaulassa – ei niinkään oven raamit vaan Juskan hyvässä järjestyksessä olevan elämän raamit. Ulkoinen ja sisäinen maailma murenevat kaaokseksi, ahistaa, ja Juska yrittää saada järjestyksen kokemusta raivokkaalla bodaamisella – tavoitteena Michelangelon Daavidin kaltaisuus. Identiteetin häilyvyyteen liittyy mm. uskonnollista pohdintaa, epävarmuutta seksuaalisesta suuntautumisesta ja miehen roolista, ja tietenkin seksiä ja väkivaltaa (olihan Parviainen Jouko Turkan oppilaita), joiden osuus tosin Hokkasen & Moilan versiossa on keventynyt; eipä niillä enää sitä huomioarvoa olekaan kuin 30 vuotta sitten. Alastomuutta sentään on tai näytelmän sanoin ”lihaa esteettisenä elämyksenä” (ja Teatterikesän taiteellisen johtotroikan jäsenen Mikko Roihan sanoin: ”kiitos siitä” 😉

Parviaisen Juska Paarma näyttäytyi modernin ajan miehenä eksyneenä postmoderniksi murenevan maailman raunioilla: vaimo vei mennessään selväpiirteisen ja valmiiksi määritellyn elämän mallin, miehen mallin, jota korvaamaan ei löytynyt selvää vaihtoehtoa vaan maailma tarjosi leveän joukon erilaisia osittaisia malleja, keskenään ritiriitaisiakin, mutta silti omissa konteksteissaan relevantteja. Sisältä herkän Juskan hauras mieli ei mukaudu tähän roolien ja identiteettien moninaisuuden vaatimukseen.

Näytelmän alkupuolella (niin Parviaisen kuin Hokkasen & Moilan versiossa) on vittaus ajatukseen itseksi tulemisesta. Juska ei kuitenkaan tähän ”nietzscheläiseen projektiin” lähde vaan yrittää järjestää omaa kaaostaan ulkopuolelta, muokkaamalla kehoaan bodaussalilla. Rauta tottelee lihasta ja liha tottelee kuria, vaikkei mieli oikein mitään tottelekaan.

Jos on rikki sisältä, ei kuoren muokkaus auta. Jos tavoitteen saavuttamisen tyydytys olisi riittävä balsami sielun haavoille, ehkä bodarit todella olisivat Michelangelon Daavidin näköisiä, sopusuhtaisen jänteviä – sen sijaan, että muistuttavat tehokasvatettua broileria groteskisti puliistelevine lihaksineen. Daavid on muutenkin ongelmallinen tavoiteidoli: hänet kuvataan yleensä paitsi kuninkaaksi myös muusikoksi ja runoilijaksi – monikohan bodari on avannut runokirjan, saati kirjoittanut sellaisen?

Kirstin jälkeen Juskalla ei ole pitkiä suhteita, säätöjä ja hoitoja vain. Sen sijaan Narkissoksen tavoin tämä itsensä rakastaja peilailee vartaloaan ja vertailee sitä Daavidiin. Onko itserakkaus itse rakkaus? Vai sittenkin täyttymätön rakkaus: Juskan suutelema peilikuva nyrkkeilee hänet kanveesiin.

Postmodernin aiheuttama ”ahistus” modernismin poteroon jääneelle ihmiselle, etenkään miehelle, ei ole 30 vuodessa väistynyt – jos jotain, se on lisääntynyt ja monimuotoistunut. Hokkasen & Moilan varsin onnistunut versio Parviaisen Jumalan rakastajasta onkin siksi tervetullut verestys.

Mikko Virtanen ja Sakari Hokkanen Teatterikesän tiedotustilaisuudessa 8.8.2014 (oikealla Teatterikesän toiminnanjohtaja Hanna Rosendahl)

(Nähty: 9.8.2014, Tampereen teatterikesä, Tampereen teatterin FRenckell-näyttämö)