Rednoseclubin ja Teatteri Quo Vadiksen versio Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie-romaanista oli paitsi hersyvän hauska myös monin tavoin sivistävä kokemus: tutustuin Hotakaisen kirjan (jota en ollut lukenut) tarinaan ja avarsin käsitystäni klovneriasta.

Ensin piti päivittää ymmärrys siitä, mitä klovnit ja klovneria on: se ei ole pelkkää sirkusklovneriaa, hullunkurisiksi pelleiksi pukeutuneiden isokenkäisten setien hassuttelua, vaan teatteriklovneria on komedian ja tragedian rajalla tasapainoilevaa monitasoista teatteri-ilmaisua, strukturoitua improvisaatiota, josssa vakaviakin asioita voidaan katsoa hiukan vinosta kulmasta paljaalla mutta lempeällä katseella.

Tätä ainakin oli huikeiden Miken (Tuukka Vasama) ja Zinin (Timo Ruuskanen) esitys. Ohjaajaksi oli merkitty Otsi Kautto – hän tosin itse totesi, ettei klovneja voi ohjata, korkeintaan valmentaa: valmiin esityksen harjoittelemisen sijaan onkin panostettu keinovalikoimaan, josta kussakin esityksessä ammennetaan tilanteen mukaan.

Hotakaisen tarinan päähenkilö on Matti Virtanen, jonka vaimo ja tytär jättävät, kun Matti ensimmäisen ja viimeisen kerran lyö. Saadakseen perheensä takaisin Matti lähtee toteuttamaan vaimonsa unelmaa omakotitalosta – keinolla millä hyvänsä. Hänen otteensa todellisuudesta kuitenkin vähitellen kirpoaa eikä loppu ole ihan toiveiden mukainen. Mike ja Zin käyvät läpi koko tarinan 334 sivua ja tarpeelliset henkilöhahmot kahdessa tunnissa.

Näyttämö ennen esitystä

Klovnit toimivat eräänlaisina esikatsojina tarinan hahmon ja yleisön välillä: Tuukka Vasama esittää Mike-klovnia, joka esitää Matti Virtasta. Eikä tyydy vain esittämään vaan myös välillä kommentoi Virtasen edesottamuksia. Ja kommentoi omaa ja Zinin esitystä. Ja välillä lennosta Virtasen housuihin hyppääkin Timo Ruuskasen esittämä Zin. Tai ei esitetäkään hahmoja vaan kerrotaan, mitä tarinassa tapahtuu.

Sekavaako? Saattaa siltä kuulostaa, mutta ei – mielettömän taitavat esiintyjät pitävät homman koossa täysin vaivattoman oloisesti, apuvälineinään lähinnä kasvomaali, punainen nenä ja pari akustista soitinta. Tulee mieleen baletti: lopputulos on vaivattoman ja helpon näköistä, vaikka se ei sitä oikeasti olekaan vaan vaatii lähes käsittämätöntä taitoa. Ajoitus, ilmeet, eleet, äänen painot, muu prosodiikka, jne. – kaikkien näiden osaamisten oivallinen hallinta tuottaa nautinnollisen teatterikokemuksen, jossa on helppo myötäelää niin klovien kuin heidän lempeästi esittämiensä hahmojen kanssa.

Tätä pitää saada lisää!

(Nähty: 10.8.2014, Tampereen teatterikesä, Tampereen työväen teatterin Eino Salmelainen -näyttämö)