Juhlaviikoilla Oopperatalossa koettiin harvinainen – ja harvinaisen hieno – tapaus, kun Tero Saarisen uusi teos Morphed kahdeksalle miestanssijalle sai maailman ensi-iltansa siten, että teoksessa käytetyn musiikin säveltäjä Esa-Pekka Salonen itse livenä johti Kansallisoopperan orkesteria. Esityksen jälkeen nämä viisikymppiset nuoret miehet saatiin vielä saman pöydän ääreen yleisökeskusteluun.

Esitys alkoi Salosen biisillä Concert Étude for solo horn (2000) (johon liittyy erityisen hieno tarina), ensin pelkkänä käyrätorvisoolona (Tommi Viertonen), kunnes esirippu aukesi ja tanssijatkin pääsivät töihin. Tai ainakin verryttelemään, aluksi kun liike oli enimmäkseen rytmistä kävelyä neliömuodostelmissa. Käyrätorvisoolo oli lumoava, joten ihan hyvä, ettei tanssi liikaa vienyt siltä huomiota.

Toisen biisin, Foreign Bodies (2001), aikana tanssikin jo pääsi enemmän liikkeelle – aluksi suurelta osin ryhmänä, mutta soolo- ja duetto-osuuksiakin alkoi ryhmämuodosta vähitellen irrota – tai ehkä sana ”irrota” sisältää väärän konnotaation, tanssijoiden välinen yhteys ja kontakti kun ylen aikaa tuntui hyvin vahvalta. Liike oli musiikin tavoin väkevän juurevaa, jykevää ja runsasta, välillä vähän pirskahtelevaakin.

Tunnin kestoisen teoksen jälkimmäisen puoliskon musiikkina oli Violin concerto (2009). Tässä erityisesti nousi esille Saarisen pistämätön taito tanssin ja musiikin hienovaraiseen yhteenkutomiseen, esim. alkupuolen viulu- ja tanssisoolot toimivat yhteen kuin yksi yhtenäinen täydellisesti viritetty instrumentti (viulusolistina Akiko Suwanai – harmi kyllä en osaa sanoa, kuka oli tanssija, ks. alla). Samoin esim. Ima Iduozeen soolo lopussa oli huikean kauniin fyysinen (olin kirjoittanut muistiinpanoihini: ”kokovartalosoolo”). Saarisen lumoava liikekieli on kiehtovaa, siinä mm. vahva kontakti ja nostot toimivat luontevasti osana luonnollista liikejatkumoa sen sijaan, että esim. nosto tuntuisi päälle liimatulta performatiiviselta jipolta (kuten joskus klassississa baleteissa tuntuu).

Taitelijatapaaminen kantaesityksen jälkeen 16.8.2014: Teemu Muurinen, Mikki Kunttu, Esa-Pekka Salonen, Tero Saarinen; puheenjohtajana Iiris Autio, Tero Saarinen Companyn toiminnanjohtaja.

Tanssijat (Ima Iduozee, Leo Kirjonen, Saku Koistinen, Mikko Lampinen, Jarkko Lehmus, Pekka Louhio, Jussi Nousiainen, David Scarantino) olivat huikean taitavia, eri taustoilta ja uran hyvinkin eri vaiheista, ja enimmäkseen entuudestaan minulle tuntemattomia – vain Lampinen ja Iduozee tuntuivat aiemmin lavalta tutuilta. Kahdeksasta viisi oli (lähes) kaljupäitä, ja kun suurinta osaa en tuntenut, oli kaukaa katsomosta katsoen vaikea sanoa, kuka kukin on… En tiedä, oliko hiustyylikin ehkä osa teosta: 5 kaljua ja 2 pitkätukkablondia – oli mm. hauska tilanne, jossa yksi kaljuista näytti hamuavan pitkätukan fledaa omaan päähänsä; tämä ei ehkä näyttäisi ihan samalta kaljujen kasken 🙂

Teemu Muurimäen puvustus oli hillityn tyylikästä mustavalkoista. Myös Mikki Kuntun valot ja lavastus jättivät tanssin keskiöön yrittämättä viedä liikaa huomiota turhalla kikkailulla. Keskeisenä lavastuselementtinä olivat lavaa kolmelta puolelta reunustavat seinämäiset roikkuvat köysirivit, jotka nekin osallistuivat liikkeeseen – parhaimmillaan niiden liikkeen visuaalinen efekti oli kuin yhdeksäs tanssija lavalla.

Ainutkertaiset hieno kokemus! Elävän musiikin kanssa ainakaan elävän säveltäjän johtamana teosta ei ehkä Suomessa helposti uudelleen nähdä, mutta säilykemusiikinkin säestämänä on varmasti elämys, joka kannattaa kokea!

(Koettu: 16.8.2014, Helsingin Juhlaviikot, Ooppera)

Traileri Youtubessa: