Lappeenranta on kulinaristisesti ja muutenkin minulle kovasti tuntematon – niinpä illallispaikan valinta perustui nettiin ja parin Lappeenrannan TKK:lta valmistuneen kaverin vuosien takaisiin muisteloihin. Valinta osui Wolkoffiin, ja hyvä niin!

Aikaa oli rajallisesti (ravintola aukesi klo 17 ja balettigaala alkoi klo 19), joten ihan minimiperussetillä piti mennä: alku-, pää- ja jälkiruoka. Brutaalia, mutta pitää sopeutua joskus ankariinkin olosuhteisiin. Lohtua toi onneksi herkullisen kuuloinen lista, johon olin jo netissä kiinnittänyt huomiota.

Alkuun valitsin porotartarin, dijonjäätelöä ja sipulia. Kaunis annos, jossa poronliha oli herkullista ja mureaa, sinappijäätelö erittäin mietoa, mutta sinappia taisi olla myös jonkinlaisena geelinä; sipulia oli ainakin kuivattuna ja olikohan jotenkin marinoitunakin. Erittäin onnistunut tartar! Juomaksi suositeltu Montebruna Barbera d’Asti (2011) Piemontesta sulostutti poron jolkotusta oivallisesti.

Pääruoaksi osui Viskilän kukonpoikaa, tattaripaistosta ja timjamikastiketta. Juuri koskaan en ole fine dining -mestoissa valinnut kanaa, koska se tuntuu kovin arkiselta. Tältä osin oli maailmani järkkynyt paria viikkoa aiemmin ravintola C:ssä, jossa söin ehkä parhaan kana-annoksen ikinä. Wolkoffin listalla oli samaa raaka-ainetta eli Viskilän kukonpoikaa, joten sitähän piti ottaa.

Varsin osaavissa käsissä oli Viskilän tipu täälläkin ollut: erinomaisen herkulliseksi paistettua kanaa! Myös tattaripaistos oli erityisen maukasta ja sopi kanalle todella hyvin samoin kuin jännä valkoinen kalifornialainen Le Cigare Blanc (2009). Timjamikastike sinänsä oli maukasta, mutta näin mehevän kanan kanssa ehkä vähän tarpeeton, myöskään porkkanapyree ja papulisäke eivät omaan makuuni tuoneet annokseen isommasti mitään lisää. Eipä se mitään lisää kaivannutkaan, erinomainen kun oli jo ilmankin!

Jälkiruoaksi otin suklaata ja minttua. Tähänkin punki vertailukohdaksi tamperelaisravintola: Bertha, jossa samat päämakukomponentit olivat jälkiruokalautasella pari viikkoa sitten, Wolkoffin lähestymistapa oli kuitenkin hyvin erilainen: suklaa-fondat, joka oli täydellinen niin maultaan kuin rakenteeltaan, suklaamöykkyjä, minttujäätelöä ja minttua myös geelinä sekä hiukan marenkia. Minttua ei ollut sotkettu suklaakseen, mikä on turvallista, koska silloin sitä voi annostella vain sopivasti suklaan kaveriksi – minttu oli myös tässä onnistuttu pitämään aisoissa, se oli hennonraikasta eikä päällekäyvää. Lasiin kaadettu Mas Amiel Maury (2010), vanha tuttu herkku, soi suussa kauniisti suklaan ja mintun kera. Erinomainen kokonaisuus tämäkin.

Kahvia en uskaltanut ehtiä ottamaan, joten sen pituinen se ateria. Mutta valtavan makuinen!

Kerrassaan mainio ravintola. Puitteiltaan ehkä vähän vaatimattoman oloinen, vaikkakin ihan viehättävä. Palvelu oli hyvin ystävällistä ja asiantuntevaa, mm. viinisuositukset osuivat hyvin nappiin. Myös yksityiskohtiin oli kiinnitetty huomiota: ruusu pöydässä, lämmintä leipää, paahdetulla voilla maustettua vaahdotettua voita (nam!), jne.

Ainoita pieniä nurisemisen aiheita tulee kaivamalla mieleen vain kaksi: ihan kaikkia ruokien komponentteja ei esitelty (asia, jota ei kai kaipaa kukaan muu kuin tällainen foodienörtti), ja nettisivuilta sai käsityksen, että ravintola olisi auki koko päivän, vaikka ilmeisesti lounaan jälkeen aukeaa illalliselle vasta klo 17.

En tiedä, onko Lappeenrannassa parempaa ravintolaa, mutta jos on, niin aikas todella huikea sen pitäisi olla mennäkseen tämän ohi!

(Käyty: 22.8.2014)