Postresissa kävin viimeksi viitisen vuotta sitten – en tiedä, miksi näin pitkä väli, koska mainio ravintolahan tämä on. Mutta nytpä tuli asia korjattua.

Alkumaljaksi valikoitui Recaredon punainen cava – mielenkiintoinen ja aperitiiviksi varsin pätevä kuiva kuohujuoma. Listalta otin viiden ruokalajin menun ja sille juomat.

Amuse oli – perunaa! Tryffelillä maustettua perunakeittoa ja sitruunainen perunakroketti. Molemmat pääkomponentit erittäin maukkaita, ja tryffelin maku levisi keiton myötä suuhun ja jäi sinne mukavasti asumaan pitkähköksi aikaa. Oikein onnistunut amuse!

Eka alkuruoka oli fenkoliliemessä haudutettua lohta, suomalaista kaviaaria ja kermaviiliä, mukana myös marinoitua kyssäkaalia ja pinaattilettuja. Hyvin onnistunut annos tämäkin, etenkin, kun kaikkia komponentteja ahmi suuhun samanaikaisesti – erinomaisesti yhteen toimivat maut. Pikkuruiset pinaattiletut herättivät ansaittua ihastusta erittäin voimakkaan ja herkullisen pinaatinmakunsa vuoksi. Lasissa lienee ollut La Calma (2008), espanjalainen biodynaaminen chenin blanc, kelpo valinta.

Toinen alkuruoka oli keitto metsäsienistä – se kaadettiin pyödässä lautasille, joilla oli jo valmiiksi jotain sopivia röhmyjä, ainakin herkkutattia, uskoakseni ohraa ja sipulia paahdettuina sekä lardoa eli kuivattua possunrasvaa (nam!) Vahvasti sienenmakuinen maukas samettisenpehmeä keitto, johon röhmyt toivat mukavaa rakennetta ja korostivat sen makua. Viiniksi oli paritettu (uskoakseni, saatoin sössiä musitiinpanot tässä kohtaa) Aphros Loureiro (2011), hyvä vinho verde.

Kalapääruokana oli haudutettua kuhaa, katkarapuja ja piparjuurta seuranaan ainakin perunaa, porkkanaa ja kirkastettua voita. Ei lainkaan hullumpi annos tämäkään, vaikken katkarapujen ylin ystävä olekaan ja valkoinen kala saa harvoin haukkomaan hurmoksestä henkeä. Porkkanasta on annettava erityismaininta: se oli hyvää, mikä on porkkanalle epätyypillinen ominaisuus – maku oli mainio, samoin rakenne, joka ei ollut ihan sileää mössöä vaan hiukan karkeampaa. Kirkastettu/paahdettu voi ”kastikkeena” oli piste i:n päälle, se toi oivallista lisämakua niin kuhaan ja perunaan kuin porkkanaankin. Viininä itävaltalaista Tementin valkoista, muistaakseni sauvignon blancia (tunnustan, viinten kohdalla tällä kertaa muisti(inpanot) pätkii…)

Lihapääruoaksi tuli entrecôte 55 °C, bearnaise-kastiketta ja selleriä; lihan sai valita kotimaisen angus-härän ja brasilialaisen waguy:n välillä. Waguyta siis. Huikean maukasta ja erityisen mehukasta lihaa! Ei kaivannut lainkaan bearnaisea kyytipojaksi – onneksi se tarjottiinkin erikseen pikkukipoista, joista saattoi itse ottaa makunsa mukaisen määrän. Koristeiden eli vihreiden salaatinlehtien kanssa se maistui hienosti. Paahdettu juuriselleri oli herkullista, kuten se tapaa olla. Annoksen kanssa toimi hyvin ranskalainen grenachen ja syrahin sekoitus Perrin Gigondas La Gille (2011).

Edellinen annos oli jo bistrohenkisempi kuin finessejä enemmän sisältämyt menun alkupää – ja samalla lijalla jatkettiin: Tarte Tatin, vaniljajäätelöä ja kinuskikastiketta. Jotkut seurueessa vaikeroivat tortun kokoa, taisihan se olla karhun kämmenen luokkaa, mutta takavuosien amerikkalaista seksisymbolia lainatakseni: ”too much of a good thing can be wonderful”. Erinomaisen herkullinen paistos, jonka täyteläiseen omenaisen karamelliseen hurmioon jäätelö soi pientä armoa. Ei todellakaan kaivannut juomaa kaverikseen, niinpä lipittelin hyvän Maculan Torcolaton (2009) erikseen.

Kahvin kanssa erikoiseksi viinaksi suositeltiin norjalaista Gilde Non Plus Ultra -akvaviittia, jota oli kypsytetty 12 vuotta sherrytynnyreissä. Ei hullumpi juoma lainkaan.

Varsin hyvä fiilis jäi tästä illasta. Ruoat olivat vähintään hyviä jokainen, paljon erinomaisuuttakin mukana; juomat suun ja ruoan myötäisiä, ja palvelu osaavaa ja ystävällistä. Mitäpä muuta kaipaisikaan?

(Käyty: 16.9.2014)