Jotkin blogijutut pakottautuvat purskahtaen ulos nopeasti (esim. R&J), useimmat kuitenkin ulostautuvat ihan kiltisti hyvässä järjestyksessä, kun vain alkaa kirjoittaa – eräät taas vaativat kypsyttelyä ja vaivaavat kutkuttavasti mieltä ylen pitkään ennen kuin vaivoin suostuvat ottamaan tekstin hahmon. Tämä juttu kuuluu näihin jälkimmäisiin.

Espoon kaupunginteatterin Kojoottikuu perustuu José Riveran näytelmään References to Salvador Dalí Make Me Hot vuodelta 2000. Se on Riveran tarinalle ja osin tekstillekin melko uskollinen, vaikkakin muoto on muutettu tyystin: puhedraaman sijaan Espoossa nähtiin läpilaulettu teos, jossa alkuperäisestä on säilytetty paljonkin, mm. tunnelmaa, surrealismia (Dalí!), jne.

Näyttämökuva (väliajalla)

Tarinan keskiössä on Gabriela, joka asuu amerikkalaisessa kasarmikapungissa miehensä, ammattisotilas Beniton ollessa Irakin sodassa. He ovat olleet pari jo kymmenisen vuotta, myöhäisistä teinivuosista lähtien, mutta Benito on enimmäkseen ollut armeijan palveluksessa ja poissa kotoa. Mies tulee kotiin, mutta suhde ei ole enää ihan entisellään, kuten eivät sen osapuoletkaan.

Gabrielaa riepovat ristiriidat: rakastaako huomenna tuleva Benito enää häntä – ja rakastaako hän enää Benitoa. Sota on muuttanut molempia vuosina, jotka Benito on ollut armeijan leivissä. Gabriela haikalee Benitoa, johon alun perin tutustui – tätä edustaa naapurin 14-vuotias herkän puhtoisesti romanttisen himokas Martín. Kypsempää romantiikkaa edustaa kuu, jonka kanssa Gabriela käy runsaita keskusteluja. Eläimellistä himoa puolestaan ilmentää kojootti, jonka suhde Gabrielan kissaan esittäytyy ikään kuin Beniton ja Gabrielan suhteena vaihtoehtoisessa maailmassa.

Ohjaaja Johanna Freundlich on kirjoittanut ”libreton” Riveran näytelmän pohjalta, ja Jussi Tuurna on laatinut siihen musiikin. Varsin omaperäinen versiointi puhenäytelmästä, mutta ainakin osin ihan toimiva. Riveralla on enemmän tekstiä kuin ehkä läpilaulettuun teokseen mahtuu, ja alkuperäinen englanninkielinen teksti on monin paikoin huikean kauniisti virtaavaa. Suomenkielisessä tekstissä ihan samaa ei ole tavoitettu, mutta Freundlich ja Tuurna ovatkin siirtäneet sen onnistuneesti musiikkiin: alkuperäistekstin lumoava soljuvuus kuuluu nyt lauluissa, musiikissa!

Pääparin (Iina Kuustonen & Mikko Leppilampi) tulkinta on ihan ok, mutta rankat hahmot jäävät ehkä jotenkin kelpo yksilösuorituksiksi ja myös hiukan upeiden sivuosien varjoon: Niklas Häggblom kuuna Dalí-viiksineen on muuntuva ja musikaalinen ja Olli Rahkonen viattoman himokas teinipoika Martínina juuri sopivan kokematon hormonityrskeissään. Huikeimmat roolit tekevät Janne Marja-aho ja Hanna Raiskinmäki, joiden eläimellisen luontevan fyysisyyden katsominen tuntuu välillä lähes tuhmalta mutta yhtä vastustamattomalta; Marja-ahon liiketaituruutta olen aiemmin ihastellut nykytanssiteoksissa, se tausta tässäkin on erityisen eduksi.

Mikko Leppilammen ja Janne Marja-ahon roolihahmojen pahvikuvat tervehtivät tulijoita tuimasti teatterin ala-alaulassa.

Mistä hitosta tässä teoksessa sitten oikein oli kysymys? Tätä varmaan pohti teatterin 25-vuotisjuhlanäytöksen sekalaisessa yleisössä monikin, mm. takanani istunut vanhempi herrasmies, joka seurueelleen väliajan alkaessa totesi: ”Jos teatteri on tällaista jatkossa niin ei paljon viitti mennä kattoo – tarina on olematon – mieluummin jotain Vanja-enoo”. Pappa oli siinä mielessä oikeassa, että perinteistä narratiivia, tapahtumien hallittua loogista jatkumoa, tässä oli kovin niukalti. Miksi sitten itse pidin tätä erinomaisen kiehtovana elämyksenä? Luulen, että tässä oli vähän samaa kuin nykytanssissa ja monessa muussa nykytaiteen muodossa – tekijöillä saattaa olla joku ajatus ja sanoma, mutta katsojana voin antaa sille piut paut ja puhtaalta pöydältä antautua ottamaan vastaan, mitä uusia ajatuksia ja tunteita teos herättää (tai mitä vanhoja vaivaa uuteen järjestykseen).

Jossain tätä oli tituleerattu rakkaustarinaksi – rakkaudesta tässä olikin kyse, vaikka ehkä vähemmän tarinasta. Mutta rakkaudesta – ei suuresta ikuisesta ja ehdottomasta vaan kevyemmästä rajallisesta ja ehdollisesta: Gabriela kyllä rakastaa, jos Benito ei ole muuttunut: ”Jos haavoittuisit, hoitaisin sua elämäni loppuun asti, mutta vain jos olet se johon rakastuin.” Fyysisen vammautumisen kanssa Gabriela olisi voinut elää ja tukea, mutta Beniton märkivät haavat ovat henkistä ja moraalista laatua – liian vaikeita Gabrielan kevytrakkaudelle.

Molemmat toteavat, että sota on muuttanut – toista. Mutta ei siihen sotaa vaadita, ihan aika riittää: ihmiset muuttuvat – kasvavat, kehittyvät, taantuvatkin, mutta varmasti muuttuvat ajan myötä. Hyvässä suhteessa muututaan yhdessä, niin että alun yhteensopivuus pysyy ja paranee. Kasvupolut voivat myös hakeutua erkaneviin uomiin: maailmat eriytyvät eikä pian enää edes empatia riitä siltaamaan niitä yhteen. Jos toisen kokemuksia ei lainkaan voi tai halua ymmärtää, on vaikea rakastaakin. Yhteinen kokemusmaailma vaatii riittävän määrän yhteisiä (tunne)kokemuksia – Gabielan ja Beniton valitsema elämäntapa ei niitä heille juuri tarjonnut.

Jotain Johanna Freundlichin juttuja olen aiemminkin nähnyt, eivätkä ne ole onnistuneet olemaan vaikuttamatta. Jos teatteri on tällaista jatkossa, niin viittin kyllä mennä kattoo!

(Koettu: 22.11.2015, Espoon kaupunginteatteri)

Traileri: