Kansallisooppera diversifioi tarjontaansa kevyempään suuntaan: nyt sai ensi-iltansa nuoremman Johann Straussin Lepakko ja ensi syksynä nähdään (tai hän näkee, ken ennättää ostaa suursuositut liput) musikaali Oopperan kummitus. Edellisen taiteellisen johtajan aikana moinen hupsutus ei kaiketi olisi tullut kyseeseen, mutta Lilli Paasikivellä riittää rohkeutta laajentaa kevyemmänkin ohjelmiston puolelle. Oopperan julkisen rahoituksen niukentuessa omaa rahoitusta pitänee kasvattaa, mihin kevyempi ohjelmisto osaltaan lienee oiva lääke, ja ehkäpä siinä sivussa joku taloa elitistiseksi luullut löytää tiensä oopperan/baletin pariin muutenkin.

Marco Artro Marellin ohjaama ja lavastama Lepakko on kevyt ja hauska, niin kuin tämän kepoisan ja hilpeän operetin kuuluukin olla. Tarina on juuri yhtä syvällinen: Gabriel von Eisenstein on nolannut tohtori Falken jättämällä tämän naamiaisten jälkeen sammuneena kaupungille lepakon asussa, ja Falke maksaa potut pottuina juonimalla hauskaa pikkuilkeyttä Eisensteinin pään menoksi.

Ensi-iltamiehityksessä Eisensteinina oli Michael Kraus ja ”lepakkona” eli Falkena Jaakko Kortekangas, muissa keskeisissä rooleissa mm. Alexandra Reinprecht Eisensteinin vaimona Rosalindena, Alexandru Badea Rosalindea liehakoivana Alfredina ja Claudia Goebl sisäkkö-Adelena. Laulutaidon ohella kaikilta löytyi runsasta ja napakkaa komedia(yli)näyttelijän osaamista, jopa Kortekankaasta, mistä positiivisesti yllätyin. Toinen huikea yllätys oli Tai Oney prinssi Orlofskyna, kontratenori roolissa, jonka yleensä laulaa mezzosopraano housuroolina. Ekan kerran kuulin kontratenoria livenä, mikä oli aikas erityinen kokemus!

Kuvassa Timo Torikka ja Nicholas Söderlund. Kuva: Suomen Kansallisooppera/Heikki Tuuli.

Iso osa hauskuutta tuli Timo Torikan vanginvartija Froschin puheroolista, jonka tekstin olivat suomentaneet Torikka itse ja Oopperan päädramaturgi Juhani Koivisto – eikä vain suomentaneet vaan ilmeisesti myös lokalisoineet ja ajankohtaistaneet. Froschin rooli alkaa jo heti alussa, kun hän ikään kuin kertojana käy läpi aiemmat, operetin tilanteeseen johtaneet tapahtumat – vauhtiin hän kuitenkin pääsee 3. näytöksen vankilakohtauksessa. Rooli on tehty kesäteatterimaiseksi humalikon karikatyyriksi, ja Torikka taiteilee hauskuuden ja myötähäpeää herättävän nolouden rajoilla, reippaasti mutta tasapainoisesti rajan molemmin puolin horjahdellen. Ehkä juuri siksi rooli toimiikin, ja varmastikin uppoaa yleisöön, samoin kuin hauskat anakronistiset paikallistukset (Markiisitar de Grankulla, vodka nimeltä Tsaari Putin, lööpeistä tutut nimet vankilassa naapuriselleissä, jne.)

Kuvassa mm. Michael Kraus, Elli Vallinoja, Claudia Goebl, Tai Oney, Jaakko Kortekangas. Kuva: Suomen kansallisooppera/Heikki Tuuli.

Tanssista mm. Orlofskyn (joissa näköjään juodaan Orlofskyn samppanjaa – itselleni aiemmin ihan tuntematon samppanjatalo ;-)) juhlissa vastasivat isolta osin ”TV:stä tutut” kilpatanssijat Aleksi Seppäsen koreografioimina. Voi toki kysyä, eikö oman talon palkkalistoilla olevasta satapäisestä tanssijakunnasta olisi löytynyt osaamista kevyisiin tanssitehtäviin, mutta ehkä tässäkin oli taka-ajatuksena lipunmyyntitulojen varmistaminen miljoonayleisön tuntemien tanssijanimien avulla. Toki hyvin tanssivat, kutem aina, ja teoksen tunnelmaan perin sopivasti.

Kuten odottaa saattoi, höpsäkkähän tämä oli, mutta taidokkaasti toteutettuna varsin viihdyttävä ja marraskuun viileää harmautta mukavasti piristävä! Ja Straussin musiikki kohtuullisina annospaloina valloittaa aina. Sopivaan mielialaan pääsemiseksi ja sen ylläpitämiseksi suosittelen Oopperan baareissa (kansanterveyden hyväksi) myytävän mainion samppanjan nauttimista niin ennen esitystä kuin väliajallakin – onhan ohjaajankin mielestä tarinan opetus, että kaikki on samppanjan syytä!

(Nähty: 28.11.2014)