Pori Dance Company vieraili Aleksanterin teatterissa kolmen teoksen illan verran. Pori on suomalaisen tanssitaiteen kannalta tärkeä paikakkunta – ovathan sieltä lähtöisin mm. Jorma Uotinen ja Tero Saarinen, parhaiten kansainvälisesti tunnettuja tanssitaiteilijoitamme. Pori Dance Companyn taustalla on Liisa Nojonen, joka on kouluttanut Porissa tanssijoita jo yli 30 vuoden ajan.

Esityksen jälkeistä yleisökeskustelua vetänyt Uotinen hahmotteli illassa jonkinlaista ikäpolvien ketjua: teosten koreografit olivat Ima Iduozee (26 v.), Carl Knif (38 v.) ja Tero Saarinen (50 v.) Niin tai näin, kolme taidokkaasti tanssittua mielenkiintoista mieskoreografin teosta joka tapauksessa nähtiin.

Rosary

Illan avasi break-dance-taustalta taidetanssin pariin löytäneen Ima Iduozeen Rosary, kantaesitys, joka käsiohjelman mukaan on ”rituaalitanssi neljälle”, ”alkaa yhteisellä muistamisella ja etenee kohti oman ekstaasin tavoittelua”, ja ”ammentaa vapaasti suufilaisesta estetiikasta ja dervissien hautausmenoista”.

Alku onkin hidas: tassijat (Ima Iduozee, Anni Koskinen, Mikko Lampinen, Riikka Tankka) huojuvat ja tärisevät ryhmässä äänimaiseman ollessa metallisen monotoninen, kuin peltistä tahkoa kierrettäisiin. Ennen pitkää liike kasvaa ja monipuolistuu ja nähdään niin sooloja, duettoja kuin ryhmäkohtauksia. Pienen liikkeen – huojunnan, tärinän, käsien liikkeen – lisäksi erityisen mielenkiintoisia ovat iso liikkeet, esim. kurottelevat kokovartaloryöpsähdykset, joita kukin vuorollaan tekee kuin sisäisen pienoisräjähdyksen aiheuttamana tai ulkoisen voiman nykäisemänä. Teokselle tuntuu olevan leimallista hyvin vahva yhteisöllisyys: ryhmä tanssii selvästi yhdessä ja yhtenä, ei vain samaan tilaan satunnaisesti nakattuina yksilöinä – jopa sooloissa tuntuu säilyvän selvä liikkeellinen kommunikointi solistin ja muun ryhmän välillä.

Toisteisuus luo lähes hypnoottisen vaikutelman, mitä mainiosti tukevat Erno Aaltosen vähäeleinen ääni- ja valomaailma. Hypnos oli kreikkalaisessa mytologiassa unen henkilöitymä, ja veljensähän oli Thanatos, kuolema – ja dervissien eli suufilaisten askeettimunkkien kuolemanriiteistähän tässä myös ammennettiin. Teoksen nimi jäi hiukan hämmentämään: jos se on englantia, se tarkoittaa katolista rukousnauhaa; samankaltaista helminauhaa käytetään myös islamilaisena rukousnauhana, mutta siitä ei kai käytetä rosary-nimeä. Ehkä tämä oli yksi keino Iduozeen mainitsemaan pyrkimykseen häivyttää – tai ainakin hämmentää – uskonnollisia piirteitä alun perin uskontotaustaisesta estetiikasta.

Orchestra

Carlf Knifin Orchestra oli saanut Pori Dance Company tilaamana kantaesityksensä vajaa vuosi sitten Porissa ja nähtiin nyt ensimmäistä kertaa Helsingissä. Knifin liikelaatu hurmaa – parissa viimeksi näkemässäni teoksessa, Mothertongue ja Red, se on ollut vakavampien tuntojen tulkkina, joten nyt oli hienoa nähdä sen taipuvan yhtä mestarillisesti myös hilpeän suuntaan.

Teoksen alussa Riku Lehtopolku on frakkitakissaan ja kalsareissaan kapellimestarin oloinen hahmo ja muut tanssijat (Kati Aalto, Kalle Lähde, Riikka Tankka, Vladimir Varnava) soittajia – tarpeistona on viitteellisesti nuottitelineitä ja -papereita, mutta kerronnallisuus ei sen enempää vaivaa. Mukana on sekä koreografioitua että improvisoitua liikettä, joka tosin sekin oli hyvin kuosissaan – ainakaan näin maallikkona en jotain yksittäistä kohtausta lukuunottamatta osannut bongata impro-osuuksia koreografioiduista. Melko lyhyessä, puolen tunnin teoksessa mielenkiinto pysyi herpaantumatta yllä ryhmä-, duetto- ja soolo-osuuksien vuorotellessa – esim. Vladimir Varnavan taidokas soolo jäi etenkin mieleen (vai oliko se duetto nuottipaperipinon kanssa).

Knifin aiemmissakin teoksissa on viehättänyt liikkeen nopeus ja tarkkuus, terävyys ja täsmällisyys – ei flegua haahuilia vaan tarkasti artikuloitua. Siitä saatiin nauttia myös tällä kertaa, samoin still-kuvan kaltaisista liikkeen yllättävistä pysähtymisistä. Ilmeitäkään ei ollut unohdettu – varsinkin Riikka Tankan jatkuva iloinen virnistys väänsi hymyn omillekin kasvoilleni – jos se ei olisi niillä jo muutenkin ollut.

Musiikkina teoksessa oli Bachin parista biisistä Jacques Loussier Trion jazz-tulkinnat. Tämä oli ilmeisesti kevennetty kanava lähestyä Bachia, johon Knif ei kertomansa mukaan vielä uskaltaisi muuten tanssillisesti tarttua. Sana ”vielä” herättää toivoa: Knif uskoo siis, että hän kehittyy koreografina ylen aikaa eteenpäin niin, että joskus vielä kokee luontevaksi astua barokin jättiläisen harteille. Niin uskon minäkin ja jään innokkaana mutta kärsivällisenä odottelemaan!

Wanha

Väliajan jälkeen nähtiin vielä Tero Saarisen varhainen parinkymmenen vuoden takainen teos Wanha, jonka tanssivat Mikko Lampinen ja Riku Lehtopolku. Nämä Pori Dance Companyn tuoreet taiteelliset johtajat ovat tanssineet sitä yhdessä jo pitkään, kymmenkunta vuotta, mikä sopiikin hyvin teokselle, jonka teemoja ovat ystävyys, elämä ja vanheminen.

Saarinen on saanut inspiraatiota Beckettin tragikomediasta Huomenna hän tulee, mikä näkyy paitsi yleistunnelmassa myös näytelmällisyytenä mm. harkittuna puvustuksena (frakit & knallit) ja gestiikan tärkeytenä kinesteettisen ohella. Myös valaistus on tarkkaan harkittu, niin kuin Saarisella tyypillisesti – tässäkin jo Mikki Kuntun suunnittelema valaistus on osa kokonaisteosta: esim. alussa esiintyjien päät popsahtelevat hauskasti näyttämön keskitasossa ”roikkuvaan” valokerrokseen.

Näin teoksen samojen miesten esittämänä vuonna 2012 Kuopiossa, ja muistan kiinnittäneeni huomiota erityisesti miesten väliseen saumattomaan yhteisyyteen – vähintään sama toisiaan tukeva dynamiikka oli voimissaan edelleen.

(Koettu: 6.1.2015, Pori Dance Company, Aleksanterin teatteri)