Yritän välttää esityksiin liittyviä valtaisia ennakko-odotuksia. Poikkeus vahvistaa tämänkin säännön: Tero Saarisen Kullervoa olen odotellut jo 10 kk ajan. Tänä aikana olen toki pitänyt muitakin Kullervoja: Savonlinnassa kesällä Aulis Sallisen Kullervo-ooppera, jonka taustaksi piti lukea Vanhan Kalevalan Kullervo-runot ja Uuden Kalevalan Lönnrotin Kullervo-runoelma sekä vielä Aleksis Kiven Kullervo-näytelmä – josta pahaksi onneksi SKS julkaisi vielä syksyllä mitä mainioimman kriittisen laitoksen, joka sekin piti lukea. Ja vielä oli Sibeliuksen Kullervo Musiikkitalossa. Monenlaista esileikkiä on siis Kullervon tiimoilta ollut, ja Saarisen odotin suovan suuren kliimaksin, jonka jälkeen sieluni voisi saada hetkeksi rauhan Kullervolta. Saarisen Kullervo täyttikin nämä tyystin kohtuuttomiksi kasvaneet odotukseni.

Saarinen tukeutuu vahvasti Sibeliuksen Kullervoon: musiikki on Sibeliuksen sinfonia suurine mieskuoroineen ja solisteineen. Sibeliuksen kautta mukaan tulee toki Lönnrötin Kullervo, mutta on Saarinen lainannut myös Kiven Kullervosta. Suurtuotannoksi luonnehdittu teos toi taas pysähdyttävästi esiin Saarisen suvereenin kyvyn hallita suuria asioita: suuri tila, suuri liike, suuri musiikki, suuret esiintyjämäärät ovat hänen käsissään sulaa vahaa, josta muodostuu suurta taidetta – ja suuria esteettis-emotionaalisia kokemuksia!

Samuli Poutanen (kuvaaja: Suomen kansallisbaletti/Sakari Viika)

Teoksen visuaalinen ilme on tutusti Mikki Kuntun ja Erika Turusen käsialaa. Sitä leimaavat kovat valot, pitkät valokeilat, jättimäiset valotaulut ja metalliritilät sekä metallinhohtoinen puvustus; high tech -henkinen karun kaunis näyttämöllepano ei sementoi teosta aikaan ja paikkaan vaan sallii katsojalle tulkinnanvapauden. Kunttu & co. ovat loihtineet mahdottoman kauniita näyttämökuvia lähes pelkillä valoilla – esim. kolmannen osan alun kirkkomaisuus (kuva alla) ja viidennen osan alkupuolen kohtaus, jossa Kullervo ryömii naisryhmän joukossa ja takanäyttämöllä seisovan kuoron takaa loistaa sinertäviä valonsäteitä jonnekin katsomon yläparven suuntaan – ihan vain pari hengästyttävintä mainitakseni.

Johanna Nuutinen (kuvaaja: Suomen kansallisbaletti/Sakari Viika)

Suuri mieskuoro – 63 oopperan kuoron ja Helsingin filharmonisen kuoron miestä – on jykevä elementti niin visuaalisen kuin äänimaiseman luojana. Kuoro kävelee nousevan valoseinän takaa näyttämölle neljässä rivissä mustissa kauhtanoissaan ja liikkuu lavalla muutenkin, ja tanssijat viuhtovat seassa. Suuren mieskuoron tuottama äänimassa vailla turhia finessejä on järisyttävä: ”uroot huutaa samaa asiaa unisonossa”, kuten kapellimestari Jukka-Pekka Saraste asian ilmaisi. Laulusolistit, Jaakko Kortekangas/Ville Rusanen (Kullervo) ja Johanna Rusanen-Kartano/Ann-Marie Heino (Kullervon sisar) pääsevät myös osaksi liikettä lavalla. Enimmäkseen tanssi ja laulu ovat yhtäaikaisia, paitsi kolmannessa osassa, kun Kullervo ja sisarensa heräilevät lemmenyön jälkeen ja alkavat tutustua toisiinsa – tämä on jo tanssittu, ja kerrataan dramaattisina laulusooloina siten, että tanssijat ja kuoro ovat taustalla hiljaa paikallaan. Varsinkin Ville Rusasen soolo meni ihon alle.

Oopperan suuri näyttämö on juurikin sopivan kokoinen Saarisen liikkeelle: koreilematonta, maskuliinista, rujoakin liikettä, joka täyttää tilan mm. pyörivillä ja kiertyvillä liikekuvioilla. Näpräily ja pikkusievyys loistaa poissaolollaan, liike on primaalia, alkuvoimaista, kuin tietoisuuden tuolta puolen kumpuavaa ja katsojassa sinne välittyvää. Solistit, Samuli Poutanen/Pekka Louhio (Kullervo), David Scarantino/Johan Pakkanen (Kimmo) ja Terhi Räsänen/Johanna Nuutinen (Kullervon sisar) tekevät upeaa työtä, mutta vaikuttavimpia ovat kuitenkin ryhmäkohtaukset, kuten väliajan jälkeinen lähes transsinomainen viisiminuuttinen tanssi, jolle rytmi tuli pelkästään miestanssijoiden Stomp-henkisestä saappaanjömpsötyksestä lattiaan.

(kuvaaja: Suomen kansallisbaletti/Sakari Viika)

Vaikkei kerronnallisuus itseäni yleisesti tanssissa viehätäkään, on tässä niin vahva narratiivisuus, että se vaatii pohdintaa. Musiikin myötä Saarisen Kullervoon tulee Sibeliuksen painotus: Lönnrotin kypsän tarinan koko kaaren sijaan keskiössä on Kullervon ja hänen sisarensa tahaton insestinen hairahdus kaiken muun syvemmän sisällön kustannuksella (ilmeisesti seksi myi jo Sibeliuksen aikanakin 1800-luvun lopulla 🙂

Mielenkiintoinen valinta Saariselta on ollut korjata Sibeliusta: Sävelrunossa kuoro laulaa: ”Verat veivät neien mielen, halu muutti morsiamen”, minkä voi tulkita korostavan sisaren myötä- ellei peräti intomielisyyttä antautua komean Kullervon vokotteluille. Saarinen on korjannut Sibeliuksen libreton Lönnrotin alkuperäiseen muotoon: ”… raha muutti morsiamen” laimentaen onnettoman aktin viatonta intohimoa, mikä näkyi tanssissakin: kohtaus oli kenties kiihkeä muttei erityisen hellän tunteikas tai erootillinen. Selvästi se oli kuitenkin molemmin puolin haluttu, kuten Kalevalassakin, mikä saattaa kyseenalaiseen valoon väitteen, että Kullervo olisi vietellyt sisarensa; viettelyajatuksen taustalla lieneekin vanha miessovinistinen ajattelu miehen aktiivisesta ja naisen passiivisesta seksuaaliroolista.

Pekka Louhio, Johanna Nuutinen (kuvaaja: Suomen kansallisbaletti/Sakari Viika)

Sibeliuksen ja Saarisen painotus ei hevin tarjoa vastauksia koreografin esittämiin kysymyksiin: ”miksi elämä rakentuu ylitsepääsemättömän mustan pilven alle näköalattomuudeksi”, ”miksi ihminen ei pysty uimaan ulos pahoista ja negatiivisista asioista”, ”miksi mieli sumentuu kostolle”. Jotain eväitä näiden pohdintaan tarjoaa Lönnrotin tarinan alkupuoli (tai itse asiassa peräti ensimmäiset 70 % säkeistä).

Lönnrotin Kullervo on lopussa vasta parikymppinen, takanaan lyhyt mutta aika paska elämä: sotilassäätyyn syntyneen lapsen vanhemmat hylkäsivät hänet jo kapaloiässä ja pelastivat oman nahkansa; tätä seurasi kaltoinkohdeltu lapsuus sadistisen setämiehen kynsissä, joka vielä myi nuoren miehen orjaksi Ilmariselle. Ei siis yhtään turvallista aikuista lapsuuden ja nuoruuden kehitysvuosien aikana, eikä tervettä ja ehjää miehen tai ylipäätään tolkun aikuisen mallia. Mielestäni relevantimpi kysymys kuin edelliset onkin: Jos mieli on murrettu jo lapsena, kuinka helppoa – tai edes mahdollista – on katkaista hyvään vauhtiin sysäisty syöksykierre? Kysymys palautuu osin vapaan tahdon ongelmaan – voiko meistä kukaan karistaa sielunsa vammoja ja muuta historiaansa harteiltaan ja tehdä hyviä valintoja puhtaalta pöydältä?

Sattumalta onnistuin näkemään teoksen lyhyen ajan sisällä kahteen kertaan: toisen miehityksen pääharjoituksen ja tietenkin kantaesityksen. Olisi huokeata hypetystä tituleerata teosta klassikoksi jo syntyessään, mutta ennustan – tai ainakin toivon – tälle pitkää ikää: kahdella katsomisella siitä en saanut likikään tarpeekseni, vaan se pitää kokea vielä uudelleen. Ja kenties vieläkin uudelleen. Siinä tuntuu olevan samanlaista määritelmiä pakenevaa tummanmystistä tenhoa kuin vaikkapa Borrowed lightissa – kuin aivokuoren ohittavaa, suoraan tunne-elimiä puhuttelevaa vetovoimaa, joka ei jätä rauhaan.

Koettu: 9.2.2015 (pääharjoitus) ja 13.2.2015 (kantaesitys), Suomen kansallisbaletti