Porvoossa hyvässä huudossa oleva Sinne avasi ravintolan Helsinkiin nelisen kuukautta sitten, Eerikinkadun alkuun ihan Forumin taakse. Koska olen nähtävästi vanhanaikainen fine dining -dinosaurus, bistrot eivät välttämättä ensimmäisenä ponkaise ”must try” -listani kärkeen, mutta tämä sinne kuitenkin punki saatuaan hyvää huutoa täälläkin. Synttärihengessä kolmen hengen porukalla menimme sinne siis lauantai-iltapäivällä.

Ovesta sisääntullessa on ensin deli-puoli puoteineen, taaempana rakennuksen katetulla sisäpihalla on varsinainen sali, keskeltä korkea tila, jota reunustavat yksityisyyttä antavat loosit. Yleisilme mukavasti puuta ja lämpimiä värejä, silti keskiosan vuoksi sali on ison ja ilmavan oloinen.

Aluksi toki samppanjaa, ”hetken samppanjana” oli Eric Rodez’n Cuvée des Crayères, maistuva sekoitus chardonnayta ja pinot noiria. Siis minulle maistui; seura sylki lasiin ja sai ranskalaista Du Houleyn luomusiideria – ranskalaiseksi ei lainkaan mynnähtäneen makuista vaan hyvinkin raikasta, peräti mainio alkoholiton alkumalja! (Sitä näytti olevan kaupan myös Deli-puolen puodissa – kuten myös mm. jotakin nimeltä Foreplay Rub :-O).

Muutamia valmiita menuja löytyi, mutta seuran ollessa melko valikoivaa päädyimme valitsemaan kuka mitäkin. Ruokia odotellessa saatiin paperipussissa hyviä spelttisämpylöitä mutusteltaviksi voin kera.

Alkuruoakseni valikoitui Åland eli luomukaritsan tartar, marinoitua punakaalia ja vesikrassia, mukana myös perinteisesti kaprista ja vähemmän perinteisesti tattimajoneesia. Punakaalin kanssa emme ymmärtäneet toisiamme, se sopi annokseen lähinnä värinsä puolesta (mainittakoon tosin, että kaalit eivät ylipäätään kuulu ystäväpiiriini), samoin vihreät krassit – nämä kasvannaiset urakoin pian alta pois, jotta pääsin pääasiaan. Liha oli erinomaisen mureaa ja mahtavan herkullista: karitsan jalo maku ilman kikkailuja. Annoksen seisauttavimman makuhurmion tarjosi kuitenkin tattimajoneesi, jossa tatin maku oli saatu hämmentävän voimakkaaksi; karitsan kanssa se oli kokolailla täydellinen yhdistelmä. Juomaksi osaavan tuntuinen tarjoilija ehdotti punaista, jonka kohdalla tarkkaavaisuuteni herpaantui hetkeksi, mutta taisi olla Yves Leccian Patrimonio Rouge Korsikasta, paikallista sangiovese-varianttia. Ei ylen herkkujuoma sellaisenaan, mutta erittäin nappiyhdistelmä karitsan ja tattimöhnän kyytipojaksi!

Pääruoan kohdalla olin taikinoinut possun ja kanan välillä – tarjolla oli Viskilän kukonpoikaa, josta on vain erinomaisia kokemuksia. Päätin olla pelaamatta varman päälle ja otin annoksen nimeltä Nöff eli glaseerattua porsaanniskaa, selleripyreetä ja savuselleriä. Tässäkin oli ystäviäni kaaleja, mutta vain sivuosassa, ja ruusukaaleja, kaaleista vähiten ilkeitä. Possunniska oli haudutettu suloisen pehmeäksi: se melkein hajosi, kun yritin nostaa sitä etsiessäni sen alle mahdollisesti jemmattuja kasviksia. Rakenne oli siis mainio, eikä makukaan juuri jättänyt toivomisen varaa – etenkään savuselleripalojen kera, joiden aromi oli kuin luotu täydentämään possun makua; punaviinikastiketta en olisi näin mehevien ainesten kanssa edes kaivannut, vaikka hyvää sekin oli. Suositeltu ranskalainen malbec, Cosse Maisonneuven Cahors le Combal oli pisteet ö:n päälle ja herkullista sellaisenaankin.

Annokset olivat tähän asti olleet bistromaisen reiluja, mutta arvelin, että hyvinkin juustot menee ennen jälkkäriä. Viisaammat seuralaiseni valitsivat otsikolla Ost kohdalta yhden juuston, minä kolme, tarjolla kun oli mielenkiintoisia juustoja, niin ulkomaisia kuin kotimaisia, mm. Helsingin meijeriliikkeeltä. Päädyin kolmeen ulkomaiseen: Ranskasta melko vahva comté sekä miedohko puolikova lehmänmaitojuusto Mimolette, jonka leimallinen oranssi väri tulee annatto-pensaan siementen kuorista; lisäksi italialainen Testun al Barolo, pehmeähkö lampaan ja vuohen maidosta tehty juusto, joka säilyy nebbiolo-rypäleiden kuorimassassa. Maukkaita juustoja kaikki, mutta aika isoja köntsiä. Lisinä oli aroniahilloketta ja pähkinöitä, jotka maistuivat etenkin Mimoletten ja comtén kanssa. Juustoille sommelier ei kuulemma suosi portviiniä, mutta tarjoilija toi sitä kuitenkin, Quinta do Crasto Finest Reserve Port, perin mainio ruby reserva, joka toimi täsmälleen varsinkin Mimoletten ja comtén parina.

Jälkkäriksi tuli valittua Posset, jossa komponentteina sitruuna-posset, rautayrttisorbettia ja appelsiininkukkavaahtoa veriappelsiinifileiden kera. Posset, sitruksella hyydytetty kerma, oli samettisen pehmeää ja hennon sitruunaista, ja toimi appelsiinin kanssa hienosti. Rautayrttisorbetin makua en oikein osaa kuvailla, mutta maukasta ja erittäin hyvin annoksen kokonaisuuteen sopivaa kuitenkin. Hyvin tasapainoisesti kermaisen täyteläistä, sitruksen hapokkuutta ja sorbetin pirteyttä yhdistävä annos. Juomaksi ehdotettu Disznókö Tokaji Édes Szamorodni 2008 oli ehkä vähän eri maailmasta – aina toki erinomaisen hyvä, mutta nautiskelin sen sellaisenaan jälkkärin jälkeen.

Espresson kanssa tuntui vielä maistuvan jokin, niinpä perinteitä kunnioittaen pyysin tarjoilijaltamme ”jotain outoa viinaa”. Hän komensi paikalle malesialaisperäisen pääsommelier Edmund Liewin, joka alkoi ensin jutella espanjalaisista brandyista, mutta riamastuin vasta puheen kääntyessä grappoihin. Sainkin Polin grappaa, arvellakseni Sarpa Barrique di Poli, hunajankeltaista herkkua, josta terävä alkoholisuus loisti poissaolollaan.

Lasku tuotiin veikeästi kirjan välissä, taisi olla joku entisajan varhaisnuorisoromaani.

Ruoat olivat kautta linjan erittäin hyviä tai erinomaisia – seurueemme söi melko erilaisia ruokia, ja kaikki tuntuivat hyrisevän tyytyväisyyttään, varsinkin jälkkärit saivat ylisanoja osakseen (muilla Choco ja Porvoo-Helsinki). Ruokien mielenkiintoiset suositusjuomat olivat omaan makuuni nappiparituksia (ehkä jälkkäriä lukuunottamatta). Palvelu oli hyvin ystävällistä ja selvästi osaavaa – en ehkä vielä ihan Murun tasolle nostaisi, mutta reippaasti yli ja ohi ”erittäin hyvän suomalaisen palvelun” joka tapauksessa. Ympäristö on viehättävä ja miellyttävä. Enpä oikein keksi mitään moitittavaa enkä syytä, miksen menisi uudelleen.

(Käyty: 21.2.2015)