Vaikka ravaan Oopperatalolla kuulemma alvariinsa, tulee enemmänkin katsottua tanssia, kun taas oopperoita paljon valikoidemmin – niinpä Immo Karamanin Kansallisoopperaan ohjaama Ovela kettu ei välttämättä olisi ollut prioriteettilistallani ellei Iittalan Taika-sarjaan ihastunut sisareni olisi halunnut sitä synttäriohjelmakseen. Hyvä kun halusi, esitys oli elämys, jopa siinä määrin että täytti blogini ”kriteerit” 🙂

Esiripun hohtavan hienot kettuhahmot

Klassisen musiikin makuni on kohtalaisen kypsymätön, vasta kymmenkunta vuotta olen opetellut siitä nauttimaan, ja ihan voin rehellisesti sanoa, että Leoš Janáčekin musiikki ei aina kaikin paikoin kuulosta korvissani sillä tavalla sulosointiselta, että unohtuisin sellaisenaan sitä haltioituneena ihastelemaan – sen sijaan se toimii mainiosti tunnelmien ja tunnetilojen maalipensselinä osana esityksen kokonaisuutta. Laulajat jäivätkin – ainakin omassa aistimaailmassani – ehkä hiukan kaiken muun jalkoihin. Toki Ville Rusanen Metsänvartijana jäi mieleen tässäkin paitsi laulu- myös näyttelijäntaitoineen.

Laulukieli oli suomi – ja millainen suomi! En tiedä, millainen alkukielinen versio on, mutta Janáčekin libreton kääntäjät Kirsti Siraste ja Hannu Heikkilä olivat saaneet aikaan erinomaisen elävää kieltä: koko perheen teokseen toki sopiikin, että voimasanoiksi Metsänvartijan suuhun on laitettu ilmaisuja kuten ”voihan riivattu”, ”niljakas hirvitys”, ”ketale”, ”peijooni”, ”ryökäle, nyt jäit nalkiiin”. Kieli on muutenkin verevää ja elävää olematta infantiilia – arvostan!

Ja tottahan toki Klaus Haapaniemien loihtima visuaalinen kokonaisilme, joka alun perin esityksen pariin houkuttikin, on lumoava! Etenkin Mark Väisäsen toteuttamassa puvustuksessa ja lavastuksessa riittää silmäkarkkia: kauniita kokonaisnäkymiä ja kiehtovia yksityiskohtia enemmän kuin kahdella silmällä ehtii katsella. Ketut poikineen ovat erityisen kauniita, Mäyrä-parka suloisen sympaattinen, siili söpö, kukot, helmikana, ja kaikki – upeita ilmestyksiä! Kaikki tapahtuu ikään kuin yhdessä huoneessa, joka muuntuu satumetsästä kyläaukeaksi, jne. tarpeen mukaan. Lämmintä puupintaa näkyy runsaasti.

Mäyrä (Nicholas Söderlund) ja Kettuneiti (Kaisa Ranta) – kuva: Suomen kansallisooppera/Heikki Tuuli)

Mukana oli myös tanssijoita – ei tosin Kansallisbaletin väkeä – jotka tarjosivat akrobatiaa ja muuta taidokkaasti koordinoitua liikettä. Mm. sudenkorentopari oli erityisen viehättävä ja perin sudenkorentomainen.

Ovela Kettu oli mainittu koko perheen esitykseksi – en ole varma, olisinko itse sitä sellaiseksi luokitellut, teemoissa saattaa olla selittämistä kotona: kettuparille ilmestyy aikamoinen katras pikkukettuja, osin on rumaakin kieltä (eikä vain em. veikeitä kiertoilmauksia) – ja lopuksi ketusta tulee ”eukolle muhvi”! Tekevätkö pelkät antropomorfiset eläinhahmot esityksestä lapsille sopivan? En tiedä, mutta aikuiselle lapselle sopiva tämä oli kaikin puolin!

(Koettu: 28.2.2015)