Savoyssa tuli viimeksi käytyä ihan kunnon illallisella aika tarkkaan neljä vuotta sitten; silloin puolisolle jäi jotain hampaankoloon, eikä ilman hammastikkua selvitty tälläkään kertaa – itse kyllä nautin niin silloin kuin nytkin. Kun kylän fine dining -paikkoja on viime aikoina laonnut kuin kuusipuita syysmyrskyssä (Chez Dominique, Luomo, Postres, Sundmans, …), Savoy alkaa olla genren viimeisiä lipunkantajia. Kehitys on valitettavaa mutta ajanmukaista: ”rentous” ja ”mutkattomuus” (suom. ”huolimattomuus” ja ”tyhmistäminen”) ovat ajan ilmiöitä monilla aloilla. Onneksi jotkut vielä sätkyttelevät ajan vastavirtaan ja pyrkivät pitämään vaatimustasoa korkealla.

Synttäreitä taas vietettiin, joten samppanjalla aloitettiin (niin kuin siihen jonkin syyn tarvitsisi…): Larmandier-Bernier Latitude Extra Brut maistui hyvin, herkullinen kuohujuoma, olikohan pelkkää chardonnayta.

Tämän ruokavaivaisen seurueen kanssa harvoin päädymme yhteiseen menuun, mutta nyt sekin ihme nähtiin: neljän ruokalajin Chef’s menu kaikille puolikkain viinikaadoin (puolikkaat on ylen fiksu keksintö: varsinkin pitkissä menuissa on järjetöntä juoda makuaistinsa tärviölle loppuiltaa kohden – puolikas riittää mainiosti ruoan ja juoman yhteispelistä nauttimiseen). Vähän tosin arvelutti: jälkkäriä lukuunottamatta kaikissa ruokalajeissa näytti olevan punaista lihaa tai äyriäiskomponentti, joita yksi meistä ei syö. Mutta eipä tuo henkilökuntaa hätkäyttänyt, lupasivat keittiön selviävän haasteesta eli tuottavan hänelle annokset pesketaarilinjalla.

Joustosta saatiin näyte jo amusen kohdalla: pinnalta paahdettua lohta, jonka kera majoneesia, jossa äyriäistä – sisko sai tilliversion. Mainiot maut, ainakin ötökkäversiossa!

Ensimmäinen menun ruokalaji oli kampasimpukka-avokado-tartar ja kotimaista Carelian kaviaaria, mukana mm. pari ravunpyrstöä, punasipulia ja paahdettua sipulia. Kampasimpukan ja avokadon maut ja rakenteet sopivat hienosti yhteen. Savolainen sammenmäti oli ihan hauska ajatus, mutta en ole ihan vakuuttunut, onko hintansa väärti tuote, helppohintaisempiakin mainioita kotimaisia mätejä kun on saatavana. Mutta ei siinä toki mitään vikaa ollut, ja hyvin kruunasi kauniin ja herkullisen annoksen. Lasiin kaadettiin alsacelaista Domaine Josmeyerin Riesling Le Kottabea, erittäin makoisaa rieslingiä, joka sopi ruoan kanssa täydellisesti.

Lämmin kala oli paistettua kallioanturaa, chorizo-risottoa ja simpukkakastiketta. Risotto oli virheetöntä, ja chorizo toi sen makuun mukavaa rotevuutta. Friteeratun banaaninpuolikkaan näköinen kala oli myös maukasta, mutta herätti tunteita: WWF:n kalaopas näyttää sille keltaista ja punaista, lisäksi useampi meistä hämmentyi saadessaan suun täyteen pieniä ruotoja – ehkä tämä olisi pitänyt tietää: palan keskellä oli kaunis viuhkamainen rivistö ruotoja, jotka sai kerralla pois, kun ymmärsi teurastaa lautasella olevan palan oikein. Tässä olikin ehkä illan ainoa palvelussa tullut stiplu: jos kalassa on ruotoja, siitä olisi hyvä uusavuttomia nykysyöjiä varoittaa. Lasissa espanjalainen mukavan mineraalinen Burgáns Albariño oli annoksen makumaailmassa kuin kotonaan.

Sämpylät pitää erikseen mainita: olivatpa tyystin herkullisia lämpimiä pikku palleroita! Ja palvelun huomaavaisuutta oli, että niitä ja voita tuotiin pyytämättä lisää, kun olimme ensimmäisen satsin jo mutustelleet pois.

Makuelimien väli-iloitteluksi kannettiin eteemme yllättäen kupposet omenaa: moussea ja granitaa, joka maistui houkuttelevan iloiselta siideriltä. Sopivasti omenaista, hennon happoista ja raikasta!

Lihapääruoaksi saimme paahdettua ankkaa, tattipyreetä ja punaviinikastiketta. Ankka tuskin olisi voinut olla parempaa maultaan tai rakenteeltaan, sen sijaan kasvislisäkkeitä, vaikka kauniita olivat, olisi voinut säästellä ja perin herkullista tattipyreetä vastaavasti annostella hövelimminkin. Erinomaisesti yhteensopivat maut joka tapauksessa! Nappiparina La Croix Bonis (2009) bordeauxsta, kauniista dekantterista kaadettuna.

Ylimääräisten välinumeroiden kavalkadi jatkui: esijälkkärinä saatiin mustaherukka-frangipanea – vähän mutta herkullista! Tässä vaiheessa saatiin taas hyvä esimerkki hyvästä palvelusta: seurueen pähkinäallergikko muisti vaivansa vasta, kun huomasi esijälkkärikiposta tuijottavan pähkinärouheen – sujuvasti ja nopeasti tilalle kannettiin pähkinätön versio antamatta ymmärtää, että olisi ollut fiksua ehkä jo alussa mainita asiasta…

Varsinainen jälkuruoka herätti taas keskustelua: tonkapavulla maustettua suklaakakkua ja tryffelijäätelöä. Suklaakakku oli maukasta – tonkapapu tumman suklaan kaverina on tuttu ja toimiva, suklaan makua mukavasti syventävä. Suklaaganache oli omaan makuuni maistuvin komponentti, mutta mielipiteitä jakoi etenkin tryffelijäätelö – siis sienestä, ei suklaatryffelistä tehty. Se oli sellaisenaan aika – hmm – jännän makuista, mutta mielestäni toimi huikean hienosti tonkapapusuklaakakun kanssa. Seura tosin pääosin ei jakanut näkemystäni. Jälkkäriviininä Markus Molitorin Riesling Auslese (2006) oli juurikin sopivan makea kaveri annoksen mauille.

Lyhyehkön menun jälkeen maustui vielä kahvi: espresso, ja sen kera jotain erikoista terävää. Viereeni rullattiin kärryn täydeltä mielenkiintoisia puteleita, ja osaavan esittelyn jälkeen päädyin kypsyttämättömään armanjakkiin, Domaine du Tariquet Blanche AOC – aika raaka mutta mielenkiintoinen maku, joka toimi erityisen hyvin pöytään tuotujen suklaapalleroiden kanssa.

Kokonaisuudessan ruoat ja juomat olivat erinomaisia. Palvelussa oli ”kahta ilimoo”: toisaalta persoonallista ja erittäin huomaavaista ystävällisyyttä, toisaalta vähän sellaista menneen maailman pönötystä, joka toki tuo kokemukseen jotain ”ekstraa”. En ole kuitenkaan varma, onko sittenkään ihan tarpeen, että joku heti syöksyy taittelemaan vessaanlähteneen ruokailijan ruokaliinan nätiksi, tai että ruokailuvälineitä  pöytään tuodessaan tarjoilija kääntyykin takaisin ja hakee harjan, koska sämpylää on syöty niin murustellen, ettei haarukat mahdu sekaan. Välillä tuli hiukan silmälläpidetty olo, kun tarjoilijoita seisoi kolme rivissä keskellä salia passissa em. kaltaisia äkillisiä hätätilanteita varten. Hyvää palvelua, ilman muuta, mutta toki siinä koomisiakin piirteitä voi halutessaan havaita. Mutta jos pitäisi valita, niin mieluummin tätä kuin ”normaalia suomalaista palvelua” – ja täällä en sentään kokenut olevani henkilökunnan tiellä, niin kuin eräässä edesmennessä kahden tähden ravintolassa joskus.

(Käyty: 28.2.2015)