Trikkaava Parsifal

Pääsiäisenä nähtiin Tampere-talossa nuorten tekijöiden versio Parsifalista, keskiaikaisesta ritaritarusta, jossa vilisee kristillisen mytologian artefakteja kuten pääsiäisteemaiset Graalin malja ja Longinuksen keihäs. Ihmisen sisällä käytävää hyvän ja pahan taistelua oli vielä konkretisoitu tuomalla henkilögalleriaan intiaanitarusta hyvä ja paha susi. (Kumpi voittaa? Se jota ruokit!) Myös ekologisuus oli esillä, mikä sekin tällaista puolikaappiviherhippiä lämmittää.

”Tarinalliseksi spektaakkeliksi” tekijöidensä määrittelemässä esityksessä oli siis kunnianhimoiset kerronnan ainekset, ja hyvä niin – niitä ja niiden ihan toimivaakin toteutusta yhtään väheksymättä katsoin esitystä kuitenkin enemmän abstraktina näyttämötaiteena kuin tarjotun narratiivin läpi. Ennakkoon tosin aprikoin, liekö kyseessä urheilu- vai näyttämötaiteen tapahtuma, mutta lopputulos selvästi oli näyttämötaidetta, vaikka se monin paikoin urheilullisista ja fyysisyyttä korostavista komponenteista koostuikin: trikkausta, tankotanssia, breikkausta, sirkusakrobatiaa, tulitaidetta. Näillä kaikilla on ymmärtääkseni omat esiintymisperinteensä, joiden nivomisessa yhteen yhtenäiseksi esitykseksi on epäilemättä ollut dramaturgiasta ja ohjauksesta vastaavalla Disa Kamulalla melkoinen urakka.

parsifalcoverEniten ja jatkuvimmin oli esillä trikkaus, jota myös tarinan pääosista Parsifal (Riku Rikkonen) ja kuningas Amfortas (Veli-Matti Saarela) edustivat (miksi muuten kaikki trikkaajat olivat miehiä?) Trikkaukselle tuntuu olevan ominaista näyttävät hypyt, kierteet, voltit, ym. ilmassa tapahtuvat liikkeet, ja se ammentaa mm. tastelulajien, akrobatian, kilpavoimistelun ja capoeiran liikekielistä – eikä mielestäni baletinkaan hurjimmista hypyistä kaukana oltu. Varsinkin Saarelan esiintyminen oli huikeaa, mutta yhtälailla Henriikka Roon tanssi tangolla Kundryna Klingsorin keihäsmetsässä sekä Petra Lesosen rengasakrobatia Konviramurina väliajan jälkeen tuottivat wow-vaikutuksia. Breikkaajien Vadim Lilleorg ja Timo Viljanen helikopterit, headspinnit, jne. (tai mitä olivatkaan) olivat energisiä ja näyttäviä. Erikseen on vielä mainittava tuliryhmä Uniflown upea esitys juuri ennen väliaikaa – tosin se jäi vähän irralliseksi kokonaisuudesta, mutta väliäkö tuolla, oli perin huikaisevaa katsottavaa. Moni jäi edellä mainitsematta (mm. Petra Poutanen-Hurmeen musiikki) – esityksessä oli ylen aikaa upeita yksilö- ja ryhmäsuorituksia, jotka voisi kaikki tässä listata, mutta paremmin ne löytyvät Parsifal-esityksen Tekijät-sivulta.

Lavalla oli eittämättä runsain mitoin virtuositeettia, mutta jos jotain kritiikkiä haluaisi vääntää, se kohdistuisi ehkä (tunne)ilmaisuun, gestiikan muihin puoliin kuin oman lajin tekniseen suorittamiseen. Esityksen tarinan puhuttelevuus kärsi ehkä hiukan episodimaisuudesta ja tunneilmaisun pienimuotoisuudesta, joka aika usein rajoittui suomalaisittain jäyhään perusilmeeseen. Toki esimerkiksi nimiroolin Riku Rikkonen tuntui hallitsevan näyttävän trikkaus-tekniikan lisäksi myös herkkävireisen tunneilmaisun, samoin mm. Veli-Matti Saarelalta löytyi näyttelijäntaitoja.

Spraymaalipurkeista koottu linna valtaistuimineen

Spraymaalipurkeista koottu linna valtaistuimineen

Ekologisuus tuli esiin mm. lavastuksessa, joka pääosin koostui (käsiohjelman mukaan) 4180 käytetystä spraymaalitölkistä. Tyhjästä sellaisesta, onneksi – kaikki niistä kun eivät malttaneet pysyä lavalla: Klingsorin tuhoutuessa yksi puteli vieri vinhaa vauhtia lavalta mun reisilleni (näyttämötaiteen reseptio on riskilaji, varsinkin, jos väkisin haluaa istua eturivissä…) Puvustustuksessakin hyödynnettiin kierrätysmateriaaleja, esim. Amfortaksen chainmail-paita näytti siltä, kuin se olisi kudottu c-kasettinauhasta. Liiketaituruuden ja Jussi Löfin taidokkaiden videoprojisointien lisäksi visuaalista ilmettä keskeisesti määrittävänä komponenttina oli keho esteettisenä elämyksenä – ilmeisen tietoinen valinta, mistä kielii paitsi Vitruviuksen miehen, ideaalisuhteisen vartalon, vilahtelu projisoinneissa, myös se, että lihaksia oli ehostettu korostamalla niiden rajoja – mielestäni ihan turhaan, hyvin ne näkyivät muutenkin.

Esityksen kasaaminen on ollut varsin kunnianhimoinen projekti – eikä sen tuominen Tampere-talon isoon saliin sekään ihan pientä ajattelua edusta. Ja syystä: hyvin näyttävän ja upean shown nuoret tekijät olivat saaneet aikaiseksi; toivottavasti projektin sivuilla hahmoteltu kiertue ja videotaltiointi myös toteutuvat!

(Nähty: 5.4.2015)