Talvilomalla huhtikuun puolivälissä suuntasin Tallinnaan, jossa Rahvusooperassa järjestettiin festivaali Tšaikovskin 175-päivän kunniaksi. Festivaali tosin alkoi omalta osaltani vähän hassusti. Ostan sen verran paljon lippuja esityksiin, että kai näin oli joskus määrä käydä, ja nyt sitten kävi: olin ostanut lipun väärälle päivälle. Osuvasti kyse oli juuri Oneginista, jonka tarinassa vääräaikaisuus on keskeinen juttu 🙂

Festivaalin ensimmmäisenä esityksenä oli John Crankon Onegin-baletti keskiviikkona 15.4.2015. Tyytyväisenä lähdin 4 minuutin kävelymatkan päästä Vanhan kaupungin pikkuhotellistani oopperatalolle, ja näytin normaalisti kuin ohimennen nettilippua aulasta portaisiin mennessäni lipuntarkastajalle skannattavaksi. Mutta mitä, viivakoodi ei toiminutkaan! Pian neito huomasi, että lippuni on 15.5. olevaan näytökseen. Kuluvan illan näytös oli loppuunmyyty – vapaana oli vain 2. loosin takarivin paikka, josta ei kuulemma näkisi mitään ja jota siksi ei ilmeisesti yleensä edes myydä ja jota ei olisi ensin haluttu minulle nyt antaakaan. Ystävällinen lipunmyyjätäti kuitenkin suostui lopulta vaihtamaan lipun – ennen kuin illan esityksen emotionaalisen teeman mukaisesti ennätin puhjeta lohduttomiin kyyneliin. Totta olikin, että näin enimmillään ehkä 30-40 % näyttämöstä edessä olevan pariskunnan välistä (paitsi silloin, kun he kuiskuttelivat ja peittivät koko näyttömön), mutta paljon oleellista näin kuitenkin, ja musiikki kuului toki kokonaan (Tšaikovski-festivaalihan tämä oli!), mutta vähän tällainen kolmasosa-Onegin-kokemus tästä tuli – hyvä sellainen kuitenkin!

Oneginin tarinan olen balettina nähnyt vain pari kertaa: Eifmanin Balletin version viitisen vuotta sitten ja Suomen Kansallisbaletin version Crankon koreografiasta viime syksynä (josta bloggasinkin, joten tässä en kertaa tarinaa ja kommentointiani siitä).

Rahvusballettin esityksessä päärooleissa loistivat Jonatan Davidsson (Onegin), Luana Georg (Tatjana) ja Sergei Upkin (Lenski). Etenkin pas de deux’t olivat upeita: 1. näytöksen lopun uni- pas de deux oli huikean kaunis ja  3. näytöksen lopun pas de deux häpeämättömän vetoavasti tunnekylläinen. Joukkokohtauksista näin vain siivun, mutta hyvältä nekin näyttivät.

On vähän tylsää jättää tanssi sen enempää kommentoimatta, mutta kun osa jäi arvailuksi, niin jääköön myös kirjoittamisen osalta. Yksi erinomaisuuden puoli pitää kuitenkin nostaa esiin: Jane Bournen sovitus tälle melkoisen pienelle näyttämölle. Bourne ei ollut halunnut (tai katsonut voivansa) puuttua Crankon spekseihin siten, että olisi pienentänyt kuorokohtauksia, joten niissä oli täydet 12 paria – joissakin kohdissa, kuten toisen näytöksen Tatjanan synttäreillä (poloneeseineen!) ja kolmannen näytöksen Greminin juhlissa tilankäyttö näytti tiiviiltä kuin itsenäisyyspäivän linnan juhlien tanssilattialla. Pieni ihme on, ettei törmäyksiä tullut eikä potkut osuneet kanssatanssijoihin. Tai ei ihme vaan ilmeistä osaamista! Jotain hyötyäkin pienestä näyttämöstä oli: varsinkin lopun pas de deux tuli jotenkin intiimimmäksi ja lähemmäksi ja siten koskettavammaksi kuin laajalla näyttämöllä.

Pitääpä yrittää joskus nähdä tämä produktio kokonaisenakin.

(Nähty: 15.4.2015)