Viikko 22 uhkasi jäädä vuoden ensimmäiseksi, jolloin ei olisi mitään esitystä, joten tomerasti etsiskelin, mitä olisi vielä tarjolla, kun enimmät teatterit, ooppera & baletti, jne. olivat jo pääosin kirmanneet kesälaitumille. Bongasin tenori Juan Diego Flórezin konsertin perjantai-iltana – olin sen kyllä jo aiemminkin noteerannut, mutta ohittanut, koska ooppera konserttimuodossa ei  useinkaan saa minua isommin syttymään.

Perulainen Flórez on pokannut maailmalta palkintoja ja superlatiiveja ja menestynyt suurilla oopperanäyttömäillä kuten La Scala, Govent Garden, Metropolitan. Livenä en ollut häntä aiemmin kuullut, mutta Metropolitanin elokuvateatteriesityksistä kyseessä oli positiivisella tavalla tuttu nimi (näin huononimimuistisellekin), ainakin kreivi Almavivana (Sevillan parturi) ja Don Ramirona (Tuhkimo) muistan tämän bel canto -tenorin nähneeni ja kuulleeni.

Simppelit puitteet: Juan Diego Flórez, piano ja säestäjä (Vincenzo Scalera, kuvasta tosin karanneena)

Konsertti alkoi Stefano Donaudyn aarioilla, joissa Flórezin herkänlempeä ääni, kuin hunajamaitopuro, tuntui lämpenevän mukavasti – Paolo Tostin biiseissä se jo yltyi paikoin vuolaaksi vuokseksi, ja mieleen kumpusi hupsu ajatus: miten noin pienestä miehestä voikin lähteä noin suuri ääni. Välispiikissä mies valitteli pientä nuhaa – ainakaan tällaisen auditiivisesti kultivoitumattoman kuulijan korvaan nuha ei kuulunut, näkyi vain, kun tuon tuostakin laulaja piipahti takahuoneessa ilmeisesti huoltamassa rööristöään.

Keskeisiin bel canto -säveltäjiin kuuluvan Gioacchino Rossinin tuotannosta kuultiin Turkkilainen Italiassa -oopperan toisen näytöksen Narcison aaria; toisen suuren bel canto -säveltäjän, Gaetano Donizettin ohjelmaan merkityn Gennaron aarian Lucrezia Borgiasta Flórez passasi ja sen tilalla kuultiin Parisin aaria Au mont Ida Jacques Offenbachin oopperasta La belle Hélène, joka käänsi konsertin loppuosan Ranskan suuntaan tyystin italialaisen alkupuolen jälkeen.

Väliajan jälkeen kuultiin muutama Henri Duparcin biisi ja Jules Massenet’n Werther-oopperasta kaksi aariaa – toki muissakin, mutta etenkin näissä Flórezin draamantaju ja emotionaalinen eläytyminen välittyivät erityisen vahvasti, vaikka kyse oli vain konsertti- eikä varsinaisesta oopperan esitystilanteesta; samoin varsinaisen ohjelman päättäneessä Romeon aariassa Charles Gonoudin oopperasta Romeo ja Julia.

Sympaattisen oloinen virtuoosi otti lämpimästi yleisönsä, joka antoi hyvin ansaitut aplodit seisaaltaan, ehkä parin encorenkin toivossa. Niitä saatiinkin, peräti kolme: ekana perulaista musiikkia, johon Flórezin innoitti katsomossa heilunut Perun lippu, toisena La donna è mobile Rigolettosta ja vielä hiukan kevyemmäksi lopuksi Augustin Laran tuttu Granada. Ja taas seistiin ja taputettiin.

Pidän oopperoista oopperoina, hienoine musiikkineen, taiturilaulajineen, keskeinkertaisine näyttelemisineen, näyttämöllepanoineen, jne., siksi ehkä on tullut välteltyä oopperalaulajien konsertteja. Ehkä suotta – ainakin näin virtuoosisen laulajan kohdalla kokemus oli ylen positiivinen: keskittyminen kohdistui (lähes) vain laulamiseen eikä sirpaloitunut ahmimaan muita oopperaesityksissä läsnä olevia aistihavaintotarjokkaita. Kun laulu on näin jykevän kaunista, siihen kelpaa keskittyäkin ja nauttia siitä sellaisenaan, ilman koristeita!

(Koettu: 29.5.2015, Finlandia-talo)