Olisiko tähän väliin taas paikallaan juttu Murusta? Niinkö? No, mikä ettei! Iltakattaus, kuten normaalisti, ja samppanjalla aloitettiin, kuten normaalisti, viime ajoilta jo hyvinkin tutuksi käynyttä Bérèche et Filsiä vielä riittää – ja hyvä niin, mitä mainioin kuplajuoma. Muutenkin vakiomeininki, eli Maukka tuo sopivaksi katsomiaan ruokia ja juomia ja me naustiskelemme sotkeutumatta isommin valintoihin.

Ekaksi saatiin kyyttö-tartaria. En muista aiemmin Murussa tartaria syöneeni, joten intomielin lähdin taistelemaan tietäni läpi (onneksi melko kohtuullismääräisten) kasvisten päästäkseni pääasiaan. Sivuasiatkaan eivät olleet hullumpia: koristeheinien lisäksi piparjuurimöhnää (majoneesia?) ja marinoitua  kukkakaalia, jossa kukkiksen ominaismaku oli saatu mukavasti taltutettua. Kasvikset maistuivat naudankin kera, mutta liha sellaisenaan oli liki taivaallisen makuista! Kaverinsa, Sisilian perricone-rypäleestä valmistettu Porta Del Vento Maquè Perricone (2012) oli perin maukasta niin omin päin kuin lihan kyytipoikana. Ainoa vika ruoassa oli annoksen koko, joka oli vain kohtuullinen. Kohtuus harvoin, kuten tälläkään kertaa, on kylliksi.

Välirisottona oli tällä kertaa risotto nero – samaa ötökkäsarjaa musteen lisäksi lautasella edustivat pikkuruinen minimustekala ja siivu kalmaria. Risotot eivät koskaan ole Murussa pettäneet, ja maukkaiksi paistetut nilviäiset, vaikkeivät ehkä sinänsä himoruokaani, olivat myös herkkua. Lasissa mainiota saksalaista rieslingiä, Karl Schaefer Fossilium (2010).

Myös pääruoaksi saatiin vedenalaista veijaria, nieriää grillattuna, seuranaan ajankohtaista vihreää ja valkoista parsaa, trendikästä merikorallia sekä gnoccheja ja Noilly Pratilla maustettua beurre blancia, juomaksi Samuel Billaud’n chablis’ta. Oikein hyvin kypsytettyä herkullista kalaa, ja varsinkin kastike oli erityisen maukasta. (Kuulostaako vähän laimealta tarinoinnilta? Juu – vaikka kalat hyvin laitettuina ovat kovinkin herkullisia, ne soittelevat makunautintojen sielunkanneltani yleensä vain heleän kevyesti; ne jättävät harvoin jälkeensä pitkäaikaisia makumuistikuvia toisin kuin erinomaiset liha- ja kasvisruoat.)

Ensimmäisiksi juustoiksi saatiin yllätys: Murun Turo Väärtin omatekoisia cheddaria ja manchegoa! Miedohkoja, kuulemma puolisen vuotta tai alle kypsytettyjä, mutta selvästi lajityypeiltään tunnistettavia ja perin maukkaita. Seuraavia eriä kannattaa siis odottaa, toivottavasti joskus pidempäänkin kypsytettyjä! Lisukkeina aina varmat hapankirsikka-chutney ja näkkäri; varman päälle mentiin myös viinissä: LBV ei petä, ei ainakaan Burmesterin LBV (2009).

Viime aikoina on yleistynyt epätapa, että syömme aina kahdet juustot, siis tuplajuustot, eri viinillä. Tätä tällä kertaa pohdittaessa keskusteluun sekoittui alkuillan tartar, ja jotenkin perin oudosti, ties miten, lopputulokseksi tuli, että otetaan väli-tartar. Silmääkään räpäyttämättä Maukka otti oudon tilauksemme vastaan – ei kuulemma ollut edes illan oudoin. Pohdimme myös, mitä menuetiketti sanoo tällaisesta klassisen menurytmin rikkomisesta… vrt. lihasta takaisin kalaan tai punaisesta takaisin valkoiseen viiniin siirryttäessä pitäisi kai suu raikastaa välisorbetilla tms. Miten kuuluu oikeaoppisesti toimia, kun juustojen ja jälkiruoan väliin sujautetaan raakaa lihaa ja punaviiniä? Jos, hyvä oletettu lukijani, tiedät, niin kerro toki! Paremman tiedon puutteessa päädyimme raikastamaan suut kylmällä välikossulla.

Kyyttö-tartar oli pikauusintanakin erinomaista, ja sopi tähän väliin mainiosti, kuin nenä niskaan. Lasiin saatiin mielenkiintoista italialaista tempranilloa, Casale del Giglio Tempranijo (2013), jota olisi voinut lipitellä pidempäänkin.

Viinin lipittelyyn jumittamisen sijaan mentiin agendalla eteenpäin: jälkiruokana blondie, raparperia ja lakritsia jäätelön ja geelin/töhnän muodossa. Blondie (=vaalea brownie) oli huikean hyvää, kerrankin riittävän makeaa, aika lailla toffeemaista maultaan mutta rakenteeltaan unelmaisen brownietaikinamaista. Raparperin hapokkuus leikkasi täyteläistä makeutta mukavasti, ja lakritsi hoivasi hellästi leikkaushaavoja. Kertakaikkisen erinomainen jälkkäri! Myös viinissä riitti makeutta ja rekennetta juuri sopivasti – hiukan epävarma olen, mitä tuli tässä kohtaa juotua, mahdollisesti kyseessä oli Huxelrebe Auslese Bio Lorenz, joka tapauksessa suloutta suussa jälkkärin kera.

Tässä vaiheessa oli saatu kolmisen tuntia jo katoamaan, ja ilta alkoi olla lopuillaan. Mutta vielä sentään perinteitä kunnioittaen kahvi ja outo viina. Espresson seuraksi saatiinkin itävaltalaisen Hans Reisetbauerin tislaamosta oratuomi-brandya (Schlehdorn på tyska), aromikasta ja nautinnollista kirkasta tislettä.

Taas takana erinomainen Muru-ilta, ja seuraava taas kalenterissa!

(Koettu: 27.5.2015)