Ravintola Bröd avasi muutama kuukausi sitten ovensa, jotka sijaitsevat Bulevardilla. Ennettäin tuossa osoitteessa muistan olleen Teboilin (pää?)konttorin, joka oli ainakin ulkoapäin ihan mahdottoman ruma – nyt rohjo on peruskorjattu hotelliksi. Hotelli lienee mielestään design-henkinen, vaikkei visuaalisemmin suuntautunut seurani ollutkaan ravintolan sisustuksesta erityisen vaikuttunut – omaa epäherkkää design-aistiani sisukset eivät häirinneet.

Mutta syömäänhän tänne oltiin tultu eikä seiniä pällistelemään. Tarjolla oli ”vähintään kuusi ruokalajia” sisältävä maistelumenu, ihan ”urbaani skandinaavinen makumatka” luvattiin. Matkaan siis. Ja puolikas viinipaketti matkaevääksi kummallekin, alkuviikon iltahan vasta oli. Toki silti samppanjaa alkuun, aina pätevä Bollinger Special Cuvée Brut.

Pian jo saapui amuse: hauskannäköinen asetelma tippaleipää, marinoitua kuusenkerkkää ja nokkoskreemiä. Villit luonnonantimet maistuivat aidoilta ja pirteiltä – tippaleipäkarahkat niiden dippaamiseen oli hauska idea (vaikka seurani mouhottikin, että tippaleipä kuuluu vain vappuun, eikä sitä silloinkaan syömän pidä). Lupaava alku!

Eka alkuruoka oli hätkähdyttävän maukas lakto-ovo-vege-annos: pikkelöityä tomaattia, marinoitua sipulia, tomaattilientä, kotijuustoa vuohenmaidosta ja gazpacho-vaahtoa. Kaikki komponentit erittäin hyviä ja kokonaisuus toimi erinomaisesti yhteen – jopa viini, Trimbach Riesling Réserve pärjäsi urhoollisesti ruoan erilaisille hapoille.

Ruoka hämmensi siinä määrin, että unohtui ottaa kuva. Sen sijaan tässä kuva nimikkoleivästä (sämpylästä), joka tuotiin pöytään pikkuruisessa lastuvasussa. Otettiin mieluusti toisetkin, kun tarjottiin ensimmäisten jo kadottua kitoihin.

Kala-alkupalaksi saatiin friteerattuja muikkuja tomaatti-dressingin ja muikunmätileipästen kera. Leipäset oli hauskasti väkerretty suupaloiksi Maalahden limpusta, piparjuurikreemistä ja muikun mädistä. Muikut eivät juuri olisi voineet olla paremmin fritattuja: täydellisen rapeita ja niin herkullisia kuin tuo Puruveden aarre vain voi olla. Tarjoilussa oli huumoria: kalat syöksyivät päättömät päät edellä säilykepurkkiin, jonka tomaattikastikkeeseen niitä saattoi dippailla. Myös tässä viinipari, Rocca Di Montemassi Calasole Vermentino, täydensi makuja perin onnistuneesti.

Liha-alkuruoka oli miedosti savustettu härän tartar mm. keltuaiskreemin ja aiolin kera. Liha ja lisukkeet oli valmiiksi sekoitettuna kipossa, joka tuotiin pöytään varustettuna puukannella, jonka alta pääsi ilmoille reilu pöllähdys savua. Hentoinen savuisuus sopi raakaan lihaan erittäin hyvin. Annoksen makumaailmaan täsmäsi hienosti upean makuinen rhônelainen Ogier Crozes-Hermitage Heritages.

Se alkupaloista. Kalapääruoaksi kannettiin nenän eteen pinaatilla täytettyä kirjolohta, kirjolohen mätiä, kurkkua, ohraa ja kurpitsapyreetä. Myös pieni pala rapsakkaa kirjolohen nahkaa oli mukana kuin sipsinä. Oikein hyvin yhteensopivat maut, keskustelua tosin herätti pinaattiraidan tarpeellisus kirjokohen sisällä, mutta eipä se lainkaan haitannutkaan. Viini tuli Chablis’ta, Domaine Laroche Chablis Premier Cru Les Vaudevey – tämäkin hyvin valittu makupari annokselle.

Toinen pääruoka oli paahdettu härän entrecôte, purjotuhkaa, bearnaise-kastiketta, palsternakkapyreetä. ”Voih”, ajattelin, ”entrecôten vuoksi Savoy joutui puolisoni monivuotiseen pannaan taannoin”. Mutta tämä oli hänenkin mielestään oikein hyvää – (todella herkullinen) rasva oli nätisti reunassa, joten sen saattoi nyrhiä sivuun. Ohjelmanumerona kokkipoika kävi tursuttamassa bearnaisea sifonista lihan päälle (samanlainen sifoni kuin kotonanikin – ammattivehkeet siis näilläkin 😉 Lihan kanssa tarjottiin argentiinalaista Las Moras Black Label Cabernet Cabernet -sekoitusta, joka pysyi hyvässä sovussa maukkaan lihan kanssa.

Seuraavaksi jälkkäreihin. Ensimmäisenä mansikkasorbettia, mansikka-ruusu-lientä, mantelikakkua ja toffeeta, päällä hiukan valkosuklaakristallia. Herkulliset ja selkeät maut, konponenttien rakenne ja maku täytti helposti vaatimukset. Onnistunut mansikkainen jälkiruoka, joka ei kaivannut seurakseen viinä (eikä sitä tarjottukaan).

Viimeinen jälkiruoka oli kefiiri-parfait, siitepölyä ja hunajakennoa, mukana hiukan sitruunakreemiä ja tilliä. Kefiiri on itselleni kovin vieras tuete kuten happamat maitojuomat muutenkin – jostain teini-iältä muistan kohun, joka liittyi sen häviävänhienoiseen alkoholipitoisuuteen. Täydellisen pallon muotoinen kefiirijäädyke oli kuitenkin mukavan makeanhapanta, ja makea hunajakenno siitepölyineen sopi siihen hienosti. Lasiin kaaadettu Brown Brothers Orange Muscat & Flora tarjosi sopivan makean ja hapon yhdistelmän kaveriksi annokselle.

Lopuksi maistui vielä kahvi eli sinkku-espresso ja jotain viinaa. Outoja tisleitä ei ollut tarjolla, joten otin jotain VSOP-Rellua. Outoahan sekin oli, minulle siis, perus-konjakkeja en ole tainnut vuosiin nauttia aterian päätteeksi. Perusasiat kunniaan!

No, miten meni? Ruoat olivat kaikki vähintään oikein hyviä, osa jopa erinomaisia. Viiniparitukset toimivat kovastikin hyvin – toki pääosa viineistä oli ihan Alkon valikoimaa, mutta älköön sitä nyrpisteltäkö, kun kerran maut toimi. Ympäristö oli hiukan aulabaarimainen mutta ihan viihtyisä, lämmintä puuta, jne. Palvelu oli ystävällistä, joskin välillä vähän hajamielistä, mutta vain kevyttä hilpeyttä eikä ärtymystä herättävällä tavalla.

Ei lainkaan hullumpi lisä stadin ravintolatarjontaan!