Upeata nyky-flamencoa on nähty Kuopiossa useampaan kertaan aiempina kesinä, nyt oli tarjolla portugalilaista kansanmusiikkia fadoa yhdistettynä nykytanssiin. Fadoa käsitykseni ja kokemukseni mukaan laulaa yleensä yksi nainen tai mies kitaran (tai jonkin kitarankaltaisen instrumentin) säestyksellä. Nyt lavalla oli laulaja (Joana Melo) ja kolmen miehen bändi kitaroineen (tms.) Fadon sävy on useinkin surumielinen ja tarinat kertovat petetyistä tai muuten menetetyistä rakkauksista ja muista sydämeenkäyvistä kohtaloista – fado sanana tarkoittaanekin juuri kohtaloa. Olen joskus Lissabonissa kuullut sitä livenä, ja vaikka sanoista en mitään ole ymmärtnyt, on tulkinta yleensä onnistunut välittämään tunnetiloja, ja harvemmin hilpeitä sellaisia.

Quorum Ballet’n johtaja, teoksen koreografi ja yksi tanssijoista Daniel Cardoso on halunnut tuoda teokseen muitakin kuin stereotyyppisiä synkkiä sävyjä, vaikka toki niitäkin oli aistittavissa (tosin edelleenkään en portugalia osaa, joten en tiedä, mitä Melo tarkemmin lauleli). Niin musiikki kuin tanssikin oli hyvin tunneintensiivistä. Mitään hahahaa-hilpeyttä ei tässäkään teoksessa ollut, mutta ainakaan kaikki rakkaus ei ollut menetettyä – joissakin duetoissa varsinkin se oli hyvinkin tässä ja nyt, erittäinkin intiiminä ja kiihkäeänä.

Portugali ei ole ihan yhtä maskuliininen kansalliselta kulttuuriltaan kuin Espanja, mutta perinteiset sukupuoliroolit olivat kuitenkin tanssissa aika selvät – kuitenkin mielenkiintoista ja vaikuttavaa liikettä oli melko tasaisesti sukupuolesta riippumatta: voimakasta, sähäkkää ja näyttävää. Melko paljon räväköitä nostoja ja heittoja – välillä vähän pelottavankin näköisiä. Kulttuuriin kuuluvasti esityksestä välittyi vahva sosiaalinen eetos: tanssi tapahtui yhdessä eikä sattumalta samaan tilaan nakattujen yksilöiden suorituksina (kuten täkäläinen nykytanssi kovin usein), ja kuumatkin duetot käytiin yhteisön edessä eli muiden tanssijoiden notkuessa lavan reunoilla.

Valaistut vesisärmiöt lavalla väliajalla

Vesielementti, meri, on tärkeä Portugalissa – ja niin tässäkin: ”lavastus” koostui akvaarion näköisistä läpinäkyvistä vesiastioista (kuutioista ja muista suorakulmaisista särmiöistä tarkemmin sanoen :-)) Teoksen lopulla vesi pääsi valloilleen: akvaarioissa dipattiin raajoja, päitä ja ihmisiä ja roiskittiin vettä vuolaasti mutta aistikkaasti ympäri lavaa. Vähän arvelutti runsassähköisen näyttämötekniikan kannalta, mutta nähtävästi turhaan, huolettoman ja ronskin näköinen läträys oli epäilemättä hyvin suunniteltua – eturivissäkään en kastunut. Vesileikkifinaali näytti todella hienolta! Ainakin itse koin, että fadon stereotyyppisen melankolian vastapainoksi se henki toivoa ja elämäniloa.

(Koettu: 14.6.2015, Kuopion mussiikkikeskus, Kuopio tanssii ja soi)