Etäinen Black Diamond

Jotkut teokset puhuttelevat minua älyllisesti, toiset iskevät suoraan tunne-elimiin, jotkut sekä että ja eräät eivät hetkauta mitenkään. Dansk Danseteaterin esittämä taiteellisen johtajansa Tim Rushtonin Black Diamond ei oikein ota asettuakseen tälle nelikentälle: luissa ja ytimissä on olo, että teoksessa oli jotain erityistä, joka olisi pitänyt bongata, mutta se kirpoaa mielen otteesta, kun sitä yrittää tavoittaa. Enkä nyt tarkoita mitään tarinaa tai muuta naiivia narratiivia.

Näyttämöllepano särmikkäine taustaseinineen, anonymisoivine puvustuksineen, jne. oli visuaalisessa näyttävyydessään viehättävää ja viesti jonkinlaista tulevaisuuden kuvaa – ei ehkä kovin suotuisaa vaan enemmänkin kylmää, kovaa, epähumaania. Sama toistui tanssissa: usein lähes robottimaista terävää liikettä, jossa kontakti muihin tanssijoihin näyttäytyi voittopuolisesti epäpersoonallisena ja parhaimmillaankin vain viileähkönä. Toisaalta paljas ihmiskeho tuntui tuovan sille lämpimämmän ja inhimillisemmän, ehkä toiveikkaankin, vastapainon. Vaikka puvustuksessa oli osin unisex-henkisyyttä, tämä tulevaisuus tuntui kuitenkin rakentuvan perinteisten sukupuoliroolien ja heteronormatiivisuuden varaan – dystopia siis siltäkin osin?

Valopallo, joka jäi lavan reunalle väliajan alkaessa

Valopallo, joka jäi lavan reunalle väliajan alkaessa

Jollain lailla mielenkiintoinen, mutta vähän kysymysmerkiksi jättänyt juttu. Tämä on ehkä niitä teoksia, jotka pitäisi nähdä uudelleen. Joka tapauksessa jätti mielen vaivauksen tilaan, joten täytää siis ”blogi-kriteerit”, vaikka aika köykäinen tekstihän tästä tuli tällä erää.

(Nähty: 14.6.2015, Kuopion kaupunginteatteri, Kuopio tanssii ja soi)