Taasko Muru-postaus, vaikka vastikään oli? Juu. Taas. Ja ihan syystä, kun oltiin taaskin niin kovin kaukana keskinkertaisuudesta kaikin tavoin. Tällä kertaa käyntiin oli myös erityinen syy (muutoin olisikin ehkä jo ollut kesätauon paikka muruilussamme): haluttiin nauttia vielä aimo annos Maukan (sommelier Markku Niemi) salitaituruutta ennen kuin on myöhäistä.

Alkusamppanja oli vaihtunut sitten viime kerran: kesäsamppanjaksi oli valittu Pierre Peters Extra Brut – kuuluu olleen aiemminkin kesäsamppanjana, mutten omista muistilokeroistani (biologisista tai elektronisista) kyllä löytänyt. Mainio juoma joka tapauksessa.

Alkuun saimme kauniin annoksen jättikatkaravun pyrstöjä escabeche fenkolin, mustan aiolin, avokadon ja yrttien kera – yrtit Murun omalta katolta. Narskuvat ötökät eivät ole lemppareitani, muttei inhokkejakaan, ja maukkaiksi laitettuina oikeinkin kelvollista syötävää. Marinoitu fenkoli (kuvassa keltaiset suikaleet vasemmalla) ja yrtit yhdessä ötökäisten kanssa olivat harmoninen makuyhdistelmä, johon Parés Baltàn raikas Calcari toi oman luomulisänsä.

Välirisottona oli kesäinen tuorehernerisotto persiljamehun ja vaihteeksi maaötököiden kera, taisi olla burgundin helix-etanoita (hmm… siis Helix pomatia? suomeksi viinimäkikotilo??) Risotoissa, kuten täällä aina, olivat rakenne ja maut kohdillaan. Lasiin saimme saksalaista luomua, Karl Schaefer Fossilium Riesling (2010) – tuli déjà-vu ja jäin miettimään, missä tätä olen ihan lähiaikoina juonut, ja arvelin, että josko Kuopion reissulla, mutta ei: kuukausi sitten Murussa risotto neron kansa. Hyvin kävi risottoviiniksi molemmille.

Seuraavaksi jotain uutta: pyytämättä ja yllättäen pieni väliruoka. Amuseja, väligranitoja, esijälkkäreitä ja muita pieniä ylimääräisiä väli-ilahduksia tyypillisesti tapaa perinteisemmissä fine dining -mestoissa eikä bistroissa, mutta eipä Muru ihan normibistro ole muutenkaan. Hauska yllätys joka tapauksessa, ja erittäin maukas pikkupikarillinen kurkku-gazpachoa, johon oli hukutettu pari marinoitua katkarapua sekä päälle vielä suhautettu kurkkuvaahtoa ja riposteltu vähän kuivattua oliivia. Raikas ja miellyttävä makukombinaatio – ei edes gazpachoille joskus ominaista takapotkua, joka olisi jäänyt kurkkua polttelemaan.

Pääruoka näytti jo enemmän bistromaiselta: reilu annos haudutettua vasikan poskea, puikulaperunapyreetä, hunajanaurista, porkkanaa, jotain kai kaalia ja kastike savustetusta luuytimestä. Hämmentävää, mutta kasvikset eivät tällä kertaa olleet vain koristeita tai pääasian edeltä pois urakoitavia esteitä: hunajanauris sinänsäkin on hyvää, mutta jollain ilveellä kaali ja jopa porkkana oli saatu herkullisiksi. Liha oli hurmaavan herkullista ja mureaa, mutta annoksen kruunu oli silti poskettoman maukas kastike, joka siivitti annoksen ihan uudelle tasolle. Siellä sitä odotteli Domaine de Trévallon Rouge (2009) perin suunmyötäinen syrah/cabernet sauvignon -sekoitus, jota kuluikin mukavasti pullollinen kolmeen pekkaan.

Pieni huoli oli, että samaa punaviintä olisi pitänyt venyttää juustoillekin, niin kuin joskus on onnettomasti päässyt käymään, mutta saatiin onneksi nautiskeltua se alta pois. Juustolautaselta löytyi vanhoja tuttuja: Brie de Meaux lehmänmaidosta ja Ossau-iraty lampaanmaidosta. Uutena tuttavuutena oli uuniomenahenkinen omena-chutney vanhan tutun näkkärin kera. Juustot lienen kehunut moneen kertaan jo aiemmin, joten ei niistä enempää, mutta omena-chutney niiden kanssa ja etenkin kaikki yhdessä oregonilaisen (!) biodynaamisen Montinore Estaten Müller-Thurgayn (2011) kanssa oli peräti ylevöittävä elämys!

En tiedä miksi, varmaankin jo tavan vuoksi tai kohtalon ohjaamina, piti kuitenkin ottaa vielä tuplajuustot: Brie de Meaux ja 2,5 vuotta kypsynyt gouda, hapankirsikka-chutney ja näkkäri, lasiin Burmesterin colheitaa vuodelta 1999. Takuuvarma nautintokombinaatio siis.

Ennen jälkkäriviintä tuli pieni odottamaton odotus ja ulkokulinaarinen välinäytös: illastamassa oli myös pöydällinen TV:stäkin tuttuja viihde-esiintyjiä (mm. ohjelmasta, jolla vanukasmainen nimi), jotka illan edetessä yötä kohden äityivät levottomiksi ja vaelsivat pitkin ravintolaa, ja Maukan piti niitä sitten paimentaa. Odotellessa osa meistä päätti lohduttautua pienellä piristävällä välijallulla. Pehmeää ja rauhoittavan seestävää, juuri mitä kaivattiinkin.

Pian kuitenkin Maukka jo kaateli laseihimme Umathumin biodynaamista Trockenbeerenausleseä, jopa omaan makean makuuni sopivaisen makeata ja hyvä pari samettiselle laakerinlehti- crème brûléelle, vahvan marjaisalle vadelmasorbetille ja vadelmille.

Kaffen kanssa oudoksi viinaksi löytyi Himbeergeistia Schladererilta Schwarzwaldista. Siitä juohtui Sveitsin setävainaa mieleen. Hyvä makupari espressolle ja mukavasti vadelmanmakuinen tisle lipiteltäväksi sellaisenaankin.

Samassa vadelman hengessä jatkettiin vielä alkuyömyssyllä: camparia, punaista vermuttia ja himbeergeistia – ei mikään sokeripommi (jollaisia yleensä drinksuina preferoin), mutta hieno päätös erittäinkin onnistuneelle illalle.

Murun perussetti on kaiketi kolmen ruokalajin päivän menu – nyt meillä oli siis jo seitsemän! Positiivisesti tuli pantua merkille myös luomuviinien merkittävä osuus. Jo vain taas kannatti sijoittaa aikaa ja rahaa nautiskeluelämykseen, joka ei onneksi täysin pysynyt kohtuuden rajoissa, kiitos erinomaisen ruoan, juoman – ja palvelun!

(Koettu 26.6.2015)