Savonlinnan oopperajuhlien ilmeisesti kautta aikain ensimmäinen operetti nähtiin tänä vuonna: Franz Lehárin Iloinen leski (Die lustige Witwe) vuodelta 1905. Teoksen syntysijoilta sitä oli tullut meille esittämään Volksoper Wien, joka on osa samaa organisaatiorypästä kuin kunnianarvoisa Wienin Valtionooppera, sen kevyempää ja kansanomaisempaa ohjelmistoa edullisemmin tarjoava pikkuveli.

Operetin juoni on kepeän köpsäkkä: nimirooli eli Hanna Glawar on  köyhistä oloista lähtenyt pontevedrolainen nainen, joka sittemmin on päätynyt hovipankiirin rikkaaksi leskeksi Pariisiin. Köyhän balkanilaisen Pontevedron edustajat, lähettiläs, paroni Mirko Zeta etunenässä, toivovat kiihkeästi hänen naivan pontevedrolaisen miehen, jotta rahat säilyisivät isänmaan sylissä, mutta pelko on kova, että potin viekin joku liehakoivista ranskalaismiehistä keihäänkärkenään Camille de Rosillon, jolla puolestaan on suhde lähettilään vaimon Valenciennen kanssa. Pontevedrolainen sulhaskokelas taas on lähetystösihteeri, kreivi Danilo Danilowitsch, jolla taas on jo valmiiksi onnetonta historiaa lesken kanssa näiden nuoruuden ajoilta. Pontevedron kannalta tarina päättyy lopulta kuitenkin onnellisesti.

Savonlinnan oopperajuhlat, Volksoper Wien, Iloinen leski (kuva: Soila Puurtinen)

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin Iloisen lesken livenä – aiemmin olin nähnyt vain Metropolitanin tuotannon elokuvateatterijakelun kautta. Siinä leskenä oli Renée Fleming, joka toki on ilmiömäinen sopraano, mutta mielestäni Volksoperin Caroline Melzerin tulkinta ryysyistä rikkauksiin nousseesta itsellisestä naisesta oli maanläheisempi ja uskottavampi. Myös Marco Di Sapia Danilowitschinä jäi mieleen (toisin kuin Metin produktiosta), mm. alkupuolen humalakohtaus oli perin mainio. Sivuosasta (vieläpä pelkästä puheroolista) erityisen edukseen nousi esille Robert Meyer roolissaan lähetystön kanslisti Njeguksena – erinomaisen hauska ja terävän koominen roolisuoritus.

Moniosaaja Meyer  on myös Volksoperin johtaja ja oli myös sovittanut teoksen Oopperajuhlille – ei mikään pikkujuttu sekään, kun ottaa huomioon Olavinlinnan näyttämön mittasuhteet: leveydeltään lähes kolminkertainen Volksoperin näyttämöön verrattuna, ja syvyyssuunnassa taas hyvinkin rajallinen – myöskään normaalin teatteritalon näyttänötekniikkaa esim. kulissien vaihtamiseksi lennosta ei juuri ole. Kulissina olikin muutaman liikuteltavan pöydän ja sohvan lisäksi oikeastaan vain taustan ilmakuva Pariisista tilanteen mukaan päivä-, ilta- ja yövalaistuksessa.

Teoksessa on kaikille tuttuja hittibiisejä, etenkin Hannan ja kuoron laulama Vilja-laulu (Vilja, o Vilja) toisen näytöksen alussa sekä Hannan ja Danilon duetto Vait’ on huulet (Lippen schweigen) kolmannen näytöksen lopussa. Molemmat saivatkin pitkät aplodit ja niiden myötä välittömän encoren – käytäntö, johon en muista Suomessa useinkaan törmänneeni. Solistien lisäksi myös kuoro soi upean kauniisti, mm. juuri Vilja-laulun kuoro-osuuksissa. Näytteleminen ei aina ole oopperalaulajien ydinosaamista, mutta tässä saatiin nauttia siitäkin, vaikkakin komediallisesti vähän överiksi vedettynä paikoin. Koko porukka osasi myös liikkua hienosti, mikä näkyi etenkin tanssikohtauksissa – toki liikkeen keskimääräistä tasoa nostivat huimasti Wienin Valtionbaletista lainatut tanssijat.

Viihdyttävän höpsäkkää ja kepeää wieniläisoperettia, mutta nautittavan taitavaa katsottavaa ja kuultavaa – ei lainkaan pöllömpi Oopperajuhlien ensimmäiseksi operetiksi!

(Nähty: 4.7.2017)