Viime vuonna yleisölle avattiin pieni, 150 metriä pitkä, Lonnan saari Kauppatorin ja Suomenlinnan välissä, ja sinne pykättin pystyyn myös ravintola Jouni Rahikaisen vetämänä. Vuosi sitten jo noteerasin, että taas yksi saariravintola lisää, pitääpä varmaan joskus käydä, mutta uudelleen se palasi mieleeni vasta Rahikaisen sympaattisen esiintymisen myötä Top Chef -ohjelmassa. Tosi-tv-ohjelmat eivät siis sittenkään ole pelkkiä pahan airueita.

Ravintola toimii punatiilitalossa, jonka sisäiseinätkin ovat paljolti paljasta tiiltä, mikä tuo mukavasti tunnelmaa. Rahikainen itse pyörii paljon salissa, mm. kantoi kätevästi (?) liitutalululle kirjaillun menun pöydän viereen ja esitteli sen perinpohjaisesti, ja toi pöytään myös kaikki juomat. Paitsi alkusamppanjat (Nicolas Feuillatte), jotka Murustakin tuttu Lotta ehätti kiidättämään meille. Menu oli bistrohenkisesti lyhyt ja elävä – kolme alkuruokaa, kolme pääruokaa ja pari jälkkäriä. Puolison kanssa kahden kun oltiin liikkeellä, päätettiin jättää kasvisvaihtoehdot väliin mutta muuten tilata sopivasti ristiin niin että kaikki tulisi maisteltua. (Tässä tosin keskityn enemmän omiin annoksiini.)

Alkuun otin kalaa: nieriä, kurkku, tilli. Kala oli ilmeisesti graavattua ja pinnalta kevyesti paahdettua; todella herkulliseksi valmistelu kalapala, josta sellaisenaan tuli lievä sashimi-fiilis erittäin positiivisella tavalla. Maustekurkku ja ohueksi höylätty avomaankurkku isomaksaruohon ja creme fraichen kera loivat kalan kanssa kuitenkin ihan eri tavalla erinomaisen makukokemuksen. Viininä oli ilahduttavasti luomuroseeta, Parés Baltà Indigena Rosé, riittäävän hapokas ja ryhdikäs niin kalan hyvälle suolalle kuin kurkullekin.

Pöydän toisella puolella oli Ahvenanmaan karitsaa tartarina – maistoin lihaa, joka oli mukavan hellästi pippuroituna todella hyvää. Omena-seljankukka-luomujäätee toimi sen kanssa ilmeisen hyvin.

Ennen pääruokaa pöytään kannettiin jaettavaksi kolme kipollista erilaista pupun ruokaa: kevyesti kypsytettyä lämmintä varhaiskaalia, salaattia ja jotain heinää sekä mintulla maustettua kvinoaa. Kaikkia maistoin (oikeasti!) mutta lähinnä kvinoa päätyi lautaselleni. Puolisolle maistui muutkin, paitsi heinää ei allergikko uskaltanut ottaa, minä sen sijaan niitä jokusen odotellessa napostelin.

Pääruoaksi tuli valiittua kukonpoika, sipuli ja herne – pääosan esittäjä oli kotoisin Viskilästä, jonka kukonpojan lihaa olen blogissani jo pari kertaa aiemmkin ihastellut; huikean maukasta se oli tälläkin kertaa. Tuoreet herneet ja herneenversot toivat annokseen kesäistä raikkautta ja paistoliemikastike lisää syvyyttä. Lasiin sain Espanjan Prioratissa luomuviljeltyä punkkua, jolla oli hauska nimi: Gratavinum 2𝜋r – tuottajan mukaan kyseessä on ”well rounded wine”, mihin nimessä oleva ympyrän kehän pituuden viittannee. Eikä nimi viiniä pahentanut: todella hyvä sekoitus grenachea, syrahia ja mitä lie muuta. Pirkan kalpeille kanasuikaleille viini olisi ollut kohtuuton overkill, mutta Viskilän kukolle oiva kaveri.

Pääruoan annoskoko oli bistromainen, ei ollut pelkoa nälkäiseksi jäämisestä; myös kalapääruoka pöydän toisella laidalla oli runsas ja maukas: kolme reilua palaa täydellisesti paistettua siikaa, jossa kalan hentoa makua kunnioittava hellä suola ja päällä rapsakka nahka.

Menun keskeiset komponentit olivat tähän asti olleet ravintolan arvolupaukselle uskollisesti luomu- ja lähituotantoa. Juustot jatkoivat samaa linjaa: Helsingin meijeriliikkeen Ullanlinnaa, chevre-henkinen lehmänmaitojuustoa, sekä Mouhijärven sahdilla harjattua Vilhoa, lehmänmaidosta sekin. Sopivan lämpiminä molemmat antoivat vahvoja makujaan auliisti. Hiukan huolestuin, kun tarjolla ei ollut mitään sokerihilloketta, mutta erittäin kypsät kirsikat olivat sittenkin riittävän makea lisä juustoille. Lasissa luontevasti luotettava portviini, Porto Cruz Tawny.

Oman jälkiruokanin makupari oli tattari, herukanlehti. Tattaria löytyi kahdessa muodossa: pannacottaan uutettuna ja suurimoista rapeiksi ”muroiksi” kypsytettyinä. Herukanlehti puolestaan oli raikkaana sorbettina. Erittäin hyvin yhteensopivat ja herkulliset maut. Juomaksi Rahikainen ehdotti Lehtikuohua, johon oli lisämauksi lisätty sorbetin teossa syntynyttä herukanlehtimassaa ja terästykseksi liraus jallua. Vähemmän viinaanmenevä puolisoni otti saman ilman jallua oman jälkkärinsä (mansikka ja vanilja) kanssa.

Kahvin kanssa maistui vielä joku jännä tisle. Bongasin hyllystä jo kaukaa pari Kyrö distilleryn pulloa, Juuren ja ginin, ja päädyin Juureen, tuohon mainioon tislattuun ruisleipään. San tosin myös tilkan giniä – ginin ylin ystävä en ole, mutta kyröläiset ovat oivaltaneet maustaa sen katajanmarjan lisäksi mesiangervolla ja muilla paremmanmakuisilla kasvannaisilla.

Kaikkinensa hyvinkin erinomainen kokemus: todella hyviä ja kiinnostavia ruokia, vaivalla valittuja ja ruokien kanssa hyvin toimivia viinejä, miellyttävä merihenkinen ympäristö. Usean ravintolan kohdalla pitäisi tässä kohden valittaen todeta, että palvelu sitten olikin kauniisti sanoen ”suomalaista”, mutta ei Lonnassa: alussa tosin vähän pelotti, kun samppanjat oli melkein jo lipitelty ennen kuin ruokatilausta ehdittiin tulla kyselemään, mutta muutoin palvelu oli hyvinkin luontevaa, ystävällistä, osaavaa ja miellyttävää: toiveet otettiin huomioon kakistelematta, ruoat ja juomat esiteltiin ja kysymyksiin tuli heti vastaukset, joku pikkufiba korjattiin ennen kuin sitä edes ehti huomata, jne.

Tänne kelpaa tulla uudelleenkin. Ja hyvä niin, koska seuraava varaus sattumalta olikin jo ennakkoon tehty viikon päähän.

(Koettu: 11.7.2015)