Edellisestä käynnistä Lonnassa oli vain viikko aikaa, joten menu oli pysynyt ihan samana – pienenpieni pettymys, mutta miksipä hyvää menua jatkuvasti muuttamaankaan. Tällä kertaa olin liikkeellä ruokarajoitteisten siskojen kanssa kesäteatteritunnelmissa. Samppanjalla aloitettiin nytkin, Nicolas Feuillatten Rosé Brut.

Alkuun tuli valittua karitsa-tartar, jogurtti, manteli, jossa mantelia oli paitsi paloina myös kakkuna; mausteina oli lisäksi raastettya piparjuurta ja villiyrttinä suolaheinää. Viimeksi jo haarukoin kaverin annoksesta palan ahvenanmaalaista karitsaa, ja se oli edelleen erinomaisen herkullista, suussasulava rakenne ja karitsan omaa makua kunnioittava maustaminen. Perinteisen tartarin kavereista hyvinkin poikkeavat lisäkomponentit, etenkin manteli, toimivat karitsan kanssa jopa yllättävän hienosti – omaan makuuni tosin niitä oli ehkä vähän runsaasti, tai lihaa olisi voinut olla enemmänkin. Mutta konseptiin tuntuisi kuuluvan, että alku- ja jälkiruoat ovat maltillisia kooltaan ja pääruoka taas bistromaisen runsas. Viiniksi ehdotettu Louis Jadot’n Pinot Noir oli varsin hyvä pari lihalle, vaikka sellaisenaan ei ihan suosikkipunkukseni ylläkään.

Kuten viimeksikin, yhteiset pääruokalisukkeet tuotiin pöytään kiihdyttämään syljeneritystä ennen pääruoka-annoksia: viime kerrasta samoina olivat pysyneet kvinoa & yrtit sekä pannulla kallioimarteen kanssa käytetty varhaiskaali; uutena oli ruskeassa voissa pannulla pyöräytetyt uudet perunat, jotka olivat todella hyviä (viereinen pöytä kuului pyytävän niitä santsiannoksen), ks. ao. siikakuvaa. Kasvishenkinen seura piti kovasti muistakin, varsinkin kaali teki kauppansa.

Pääruokanani oli siika, fenkoli. Siikaa taisin kehua jo viimeksi, ja nytkin sitä oli lautasella erittäin reippaankokoinen jötkäle, paistettuna ja maustettuna perin oivallisesti: herkullinen sopivan napakka liha ja rapea nahka, jonka kihtiriskiä pelottomasti uhmaten nautiskelin tällä kertaa kokonaan. Fenkolia oli pienessä salaatissa, mutta etenkin hyvä lohko grillattuna (tai paahdettuna, paistettuna, tms. niin että maillard-reaktion tuloksena oli ruskistunut pinta), todella hyvää, vaikka olikin vain mokoma kasvis! Siian ja fenkolin sekä siian, fenkolin ja perunan makuyhdistelmät olivat perin nautinnollisia eivätkä herneenversot mitenkään potkineet vastaan, päin vastoin, paljon fiksumpi viherlisä kuin joku nuiva salaatinlehti. Viininä itävaltalainen Hermann Moser Grüner Veltliner oli sellaisenaan aavistuksen valjuhko mutta muodosti onnellisen liiton kalan ja fenkolin kanssa.

Juustolautaselta löytyi tälläkin kertaa Mouhijärven mainiota Sahti-Vilhoa ja itselleni uutena tuttavuutena Helsingin meijerilikkeen brie-henkistä Linnunlaulua, joka osoittautui erittäinkin päteväksi valkohomejuustoksi. Suurin yllätys oli kuitenkin makea lisäke: ei tälläkään kertaa tavanomaisesti hilloketta vaan kypsää punajuurta – olisiko pahdettuna tai jotain, joka tapauksessa erittäin hyvin vahvan makunsa säilyttäneenä ja kypsän makeutensa tarjoavana – erittäin makean ystävällekin riittävän makea lisäke juustoille. Siinä määrin kuitenkin yllättävä, että melkein unohtui kuvien räpsiminen – siksi ao. annos näyttää vähän siivottomalta, siitä kun on jo pala tai pari joutnuut suuhun. Juustoviinin virkaa toimitti edelleen Porto Cruz tawny luotettavaan tapaansa.

Jälkkärinä mansikka, vanilja, mukana manteli-financieria, maitokeksiä (valkoiset pötkylät) ja pehmeänherkullista vaniljajäätelöä. Harmillisen pieni mutta sitäkin parempi jälkkäri, jolle hyvän makuparin tarjosi Willi Opitzin Beerenauslese.

Lopuksi espresson kanssa päädyin yllätyksekseni Gustav-lakkalikööriin. No, ei yllätys sinänsä, makeita liköörejä toki tulee nappailtua, mutta yleensä on aterian päätteeksi tullut jotain tujumpaa valittua. Erehdyin luulemaan, että kyse olisi josain uudesta lakkaliköörituottajasta, mutta L&P:n brändistä olikin kyse. Sikäli toki sopi iltaan hyvin, että L&P:n muinaishistoriaan kuuluvan Kuopion viinanpolttolaitoksen perusti Kustaa III vuonna 1783 – iltapäivällä nähdyn kesäteatteriesityksen alkuperäisen näytelmän julkaisua seuraavana vuonna!

Erinomaiset pöperöt siis taas, eikä juomissakaan valittamista. Keittiömestari pysytteli viime kertaa enemmän kyökin puolella, mutta sali toimi hyvin silti: saimme osaavaa ja ystävällistä palvelua. Ruokien ja juomien esittely oli ehkä viimeksi yksityiskohtaisempaa, mutta ruokanörtille lähes riittävällä tasolla se oli nytkin. Ulosheittokin tapahtui oikein ystävällisesti, kun seuraava pöytävaraus alkoi painaa päälle, siitäkään ei jäänyt traumoja, vaikka muutoin ehkä olisi voinut vielä puolisen tuntia pyödässä jonkun juoman kera roikkua paluupaattia odotellen.

(Käyty: 18.7.2015)