Pöllämystyttävä Perplex

Viiruksen Perplex on kutkuttavan hämmentävä mutta samalla fiksusti viihdyttävä huonenäytelmä. Otsikon ”pöllämystyneisyys” on muuten ohjaaja Janne Pellisen käyttämä kuvailutermi Marius von Mayenburgin käsikirjoituksesta – ja ilmeisen osuva.

Esityksen alussa Eva (Nina Palmgren) ja Robert (Oskar Pöysti) palaavat lomareissulta kotiinsa, jonka talonvahtina ollut ystäväpariskunta Judith (Maria Ahlroth) ja Sebastian (Viktor Idman) nyt asuukin siellä – kohteliaiden sosiaalisten keskustelukonventioiden myötä hämmentyneet Eva ja Robert häipyvät lopulta ”kotoaan” vähin äänin. Näytelmä on täynnä tällaisia jatkuvia roolimuutoksia: mm. au pairista tuleekin perheen äiti ja äidistä au pair; äiti on ensin hiukan hämmentynyt mutta ottaa hetken pyristeltyään vastaan tämän tarjotun uuden roolin, jne.

Teatterikesän taiteellisen johtotroikan jäsen Mikko Roiha veisteli esityksestä mm. näin: ”absurdi kokemus, en ymmärrä tästä mitään, mutta nautin kauheasti”. Tähän on helppo yhtyä: Viiruksen porukka on huikeassa vedossa – hienovaraisen komiikan toimiminen ylipäätään vaatii paljon, ja etenkin, kun se monin kohdin perustuu roolihahmon lennosta tekemään ”näytelmän sisäiseen” roolin vaihdokseen: esim. Oskari Pöysti on edelleen Robert, mutta ihan eri rooli kuin äsken. Vaatii skarppina oloa myös katsojalta, jottei putoa kärryiltä, mikä on aina hauskaa – etenkin, kun kuitenkin putoaa.

Viirus: Perplex (kuvassa: Nina Palmgren, Oskar Pöysti, Maria Ahlroth, Viktor Idman © Cata Portin)

Viirus: Perplex (kuvassa: Nina Palmgren, Oskar Pöysti, Maria Ahlroth, Viktor Idman © Cata Portin)

Mistä tässä sitten on kysymys? (Jos aina pitää jostain olla kysymys…) Näytelmän yhteydessä on puhuttu länsimaisen keskiluokkaisen ihmisen merkityksellisen kaipuusta, juhlista ennen lopullista perikatoa, ihmiskunnan tuutulaulusta, teatterin olemuksesta ja muusta maailmaa syleilevästä hutusta. Hyvään taiteeseen jokainen voikin projisoida omia juttujaan, lukea sitä omilla silmälaseillaan. Itse luin tätä – paitsi taitavana ja hauskana komediana – yksilön identiteetin näkökulmasta: identiteetti ei ole monoliittinen vaan enemmänkin nippu rooleja sekä niitä löyhästi yhteenliimaava jonkinlaista koherenssia epätoivoisesti ylläpitävä narratiivi. Roolit puolestaan ovat sosiaalisia juttuja: niitä otetaan itselle, niitä tarjotaan muille ja niistä neuvotellaan ihmisten kesken: on vaikeaa omin päin päättää olla äidin roolissa, jos kaikki muut ympärillä aidosti pitävät au pairina. Eikä tässä ole kyse mistään ongelmoitavasta minuuden hajoamisesta tai postmodernista huuuhaasta vaan terveellisestä ja toimivasta tavasta tarkastella yksilöä: monena saa olla, ja hyvä niin.

Näytelmän kieli oli ruotsi (käännös Ulf Peter Hallberg), mutta takanäyttämön ylälaidassa oli suomenkielinen tekstitys – kätevää, oma ruotsini kun olisi riittänyt ymmärtämään ehkä 60-70 %, joten oli hyvä tarpeen tullen turvautua tekstitykseen. Tarjolla oli myös tekniikkaa: suomen-  ja englanninkielisen livetekstityksen sai myös älylaitteeseen Thea-sovelluksella. Kokeilin sitä, ja ihan hauska – ao. ruutukaappauksessa näytteeksi eka repliikki. Jäin kuitenkin miettimään, mitenhän tämä lopulta toimii: jos koko ajan pitäisi vilkuilla omaa puhelinta/tablettia omassa sylissä, eikö se rikkoisi keskittymistä näyttämön tapahtumiin ja vaikeuttaisi illuusion ylläpitämistä katsojan päässä? Näyttämön suunnassa olevaa tekstityslaitetta kun voi kuitenkin vilkaista pikaisesti orientoimatta päätä ja koko katse-elimistöään ihan uusiksi. Pitänee käydä testaamassa Viiruksen jossain muussa esityksessä, jossa ei ole tekstitystä näyttämöllä!

2015-08-04 19-02 IMG_2254.PNG

Viirus: Perplex – ensimmäisen repliikin tekstitys kuvakaappauksena Thea-ohjelmasta

(Nähty: 4.8.2015, Tampereen teatterikesä, TT Frenckell)