Riipaiseva Belfast Boy

Tampereen työväenteatterin Kellateriteatteri-lava on aika ihanteellinen paikka koskettaville monologeille: näyttelijä on lähellä, kuin puolikaaressa olevan yleisön kollektiivisessä sylissä.

Perusturvallisuutta tuntuikin kaipaavan Martin Hall, Tampereen teatterikesän irlantilaisvieraan, Kat Woodsin käsikirjoittaman ja ohjaaman Belfast Boy -näytelmän nimihenkilö. Noin tunnin kestävä esitys on Martinin terapiaistunto, ensimmäinen kuudesta – tosin Martin ei ole ollenkaan vakuuttunut, tarvitseeko hän terapiaa, ja kuusi kertaa nyt ainakin on liikaa, eihän hänen elämässään riitä niin paljon puhuttavaa; eikä hän ole hullu, vähän vain univaikeuksia, mitään kun ei tapahdu, kun panee silmät kiinni.

Puheen alettua nuori elämäntarina alkaa kiertyä auki. Belfastissa aseellisen konfliktin keskellä vietetty lapsuus armeijassa olevan isän ja sairaan äidin 11-lapsisen uusperheen kuopuksena ravistuu entisestään, kun on pakko muuttaa Englantiin, Cumbrian kautta Birminghamiin, jossa hän kiusaajiltaan saa nimen Belfast Boy. Jo varhain tiedostettu seksuaali- (ja vähän myös sukupuoli-)identiteetin epänormatiivisuus, melko varhaiset hyväksikäyttö- ja muut seksikokemukset sekä äidin kuolema pojan ollessa 14-vuotias ja isän kaksi vuotta myöhemmin lisäävät osaltaan turvallisuusvajeen taakkaa kovalla kädellä. Seksityöläisenä ja tanssijana työskennellyt Martin kertoo toki kokeneensa myös rakkautta: hän rakasti Larrya, jonka kanssa oltiin ihan silleen 8.3.1 – tosin Larry kyllä pahoinpiteli sekä henkisesti että fyysisesti.

Voi Martin, ei ne kuusi kertaa riitä edes alkajaisiksi.

Purple Penguin Productions: Belfast Boy, kuvassa Declan Perring, © Kat Woods

Purple Penguin Productions: Belfast Boy, kuvassa Declan Perring, © Kat Woods

Vaikkakin pakahduttavan koskettava, kyseessä ei ole kuitenkaan mikään (pelkkä) itkutarina: Martin on paitsi rikki myös vahva, ulospäinsuuntautunut ja elämänvoimainen, jopa vähän diiva, esikuvinaan Britney, Madonna ja vähän myös Whitney. Martinia tulkitseva Declan Perring tekee Kat Woodsin ohjauksessa hahmosta sympaattisen ja uskottavan. Paikoin on vähän työlästä ymmärtää ihan joka sanaa aksentin takaa, mutta sitä paikkaa hyvin fyysisen ilmaisun laaja skaala haavoittuneen herkkävireisestä kehonkielestä aina kesken terapiasession puhkeavaan hurjaan paidattomaan tanssiin (musiikkina muuten suomalaisten iloksi Daruden Sandstorm).

Toimivan ja koskettavan monologinäytelmän näyttämökuvaan ei tarvita muuta kuin hyvä näyttelijä: riisuttu tunneintensiivinen esitys riisuu henkilönsä paljaaksi – ja samalla yleisönsä aseista ja kyynisyyden suojapanssareista.

(Nähty: 4.8.2015)