Q-teatterin, Milja Sarkolan kirjoittama ja ohjaama Jotain toista oli niitä esityksiä, joita olisi pitänyt käydä katsomassa jo alun perin, kun se meni Q-teatterissa – onneksi Teatterikesä tuo joitakin näitä helmiä näin jälkikäteen mattimyöhäisten nähtäväksi Tampereella.

Näytelmän keskushenkilö on Ohjaaja (Iida Kuningas), joka ohjaa näytelmässä työstettävää näytelmää ja jonka historian, roolien ja halujen näkökulmien kautta asiat esittäytyvät. Toinen läpi näytelmän mukana oleva hahmo on Ohjaajan Puoliso (Emmi Parviainen). Lisäksi erilaisia naisrooleja ja etenkin Ohjaajan hahmoa eri ikäkausilla ja alter egoja esittävät Lotta Kaihua, Elena Leeve ja Sanna-Kaisa Palo. Miesten osuus näytelmässä on siinä määrin ohut, että Isää, Veljeä ja kaikkia muita riittää esittämään yksi mies, Tommi Korpela. (Mainittakoon, hahmot tuntuvat ainakin näin jälkikäteen muistellen nimettömiltä, siksi käytän tässä näitä ”roolinimiä” isolla alkukirjaimella.)

Näytelmän alaotsikko ”Henkilökohtaisen halun näyttämö” jo orientoi, mutta viimeistään alun hyvin tarkkaan samallisesti artikuloitu ja eksplikoitu seksikohtaus, jossa naisen anatomian sanasto tulee kerratuksi perusteellisesti, asettaa odotustason: pikkusiveää sievistelyä ei ole luvassa. Hyvä niin. Ei silti kyse ole seksillä sokeeraamisesta: esim. alun seksikohtaus tapahtuu katsojan mielessä, näyttelijät lavan vastakkaisilla reunoilla kun ovat täysissä pukeissa ja seiniin nojaillen latelevat vuorosanojaan kuin nettiseksissä – näin se pyöristyy kiusallisen törkyisyyden sijasta hulvattoman koomiseksi.

Ohjaajan ja Puolison pitkähkö suhde on jossain määrin arkipäiväistynyt: ”täytät kaikki sun tarpeesi työn kautta”, väittää Puoliso. Riidellään, sovitaan ja seksiäkin on, ja taas riidellään, enimmäkseen pienistä asioista. Pariterapiassakin käydään ja puhutaan ”intiimiläheisyydestä” (leipääntyneen oloisena terapeuttina huikea Palo). Ohjaajan halu karkailee kuitenkin kodin ulkopuolelle, hän mielellään valitsisi naisnäyttelijöitä, joita pitää haluttavina – hauskasti tasa-arvoistaen tämän pyrkimyksen, josta miesohjaajia joskus syytetään. Naisen halua ei siis yritetä näyttää ylevämpänä kuin miehen halua.

Q-teatteri: Jotain toista (23-v. katsomassa Maximissa Pelastakaa sotamies Ryan -elokuvaa) Kuva: Pate Pesonius

Päähenkilöiden homous on selvästi esillä mutta se sinänsä ei nouse keskeiseksi ongelmoiduksi teemaksi. Esim. takauma 24-vuotiaana kaapista tulemiseen Isälle (joka ”hämmästyttävästi” muistuttaa Asko Sarkolaa) on antikliimaksi, jossa Isä hämmentymisen sijaan varoittelee tytärtään väkivaltaisista sadistista naisista. Vaikkei homoutta laajasti ongelmoida, ei sitä esitetä valheellisen ongelmattomanaakaan: Ohjaajalle halu tuntuu häpeälliseltä, jota pitää tehdä itseltä salaa – ja käsi kädessä kävelykin tuntuu kropassa väärältä; julkisesti suhteessa oleminen tuntuu esitykseltä muille (tässä kohtaa naiset puhkeavat laulamaan Teemu Brunilan (Jenni Vartiaiselle kirjoittamaa) hienoa Ihmisten edessä -biisiä). Toisaltaa avoin, ajoittain hyökkääväkin seksuaalisuus yhdistyy toisaalta estyneisyyteen – jotain työstettävää siis selvästi on (ja mikäpä parempi väline työstämiseen kuin näytelmä).

Mielenkiintoinen vähemmistönäkökulma nousee esiin Ohjaajan (Palo) ja Teatterinjohtajan (Korpela) näytelmää (juuri tätäkö näytelmää?) koskevassa keskustelussa: kaikki seksuaalinen halu on taiteessa esitetty enimmäkseen heteromiehen näkökulmasta, oli sitten kyse miesten tai naisten, heterojen tai homojen halusta – siksi Ohjaaja haluaa homonaisnäyttelijöitä näyttelemään homonaisrooleja. Ajatuksen voi leimata hassuksi: näyttelemisen keskeinen ajatus lienee juuri toisen nahkoihin asettuminen – ei tarvitse olla lääkäri voidakseen näytellä lääkäriä. Toisaalta lienee kokemusmaailmoja, joihin on vaikea ellei mahdoton päästä sisään ilman henkilökohtaista kokemusta tai ainakin läheistä suhdetta – maailma saattaa näyttäytyä hyvin erilaisena eri (väehmmistö)ryhmille ja yksilöille.

Kirjoitan tätä vähän jälkijättöisesti (Teatterikesäviikolta kertyi paljon blogi-backlogia…) jo nähtyäni kaikki ne 12 esitystä, jotka viikolla aioin nähdä. Sarkolan Jotain toista nousee niistä selkeästi kolmen kiinnostavimman ja vaikuttavimman joukkoon. Tämä tuntui intuitiivisesti todennäköiseltä jo heti esityksen jälkeen, mutta näin jälkikäteen koen tarvetta kehittää perusteita: Tässä on poikkeuksellisen uskottavalla ja autenttisen oloisella tavalla tuotu näyttämölle naisen – homonaisen – näkökulmasta halu ja ihmissuhteet – ei arvottaen tai tarkoitushakuisesti värittäen vaan rehellisesti auvoineen ja ristiriitoineen. Vaikka päähenkilöt ovat homoja, en osaa lukea tätä erityisesti ”homonäytelmänä”, jossa homous olisi keskeinen teema tai ongelma – mikä sekin on virkistävää. Myös tekstin moniäänisyys tai moniminuus on kiehtovaa: se tuntuu sukellukselta kudelmaan sisäistä ääntä, tietoista metakognitiivista introspektiota, kuviteltua toisen sisäistä ääntä (Puoliso: ”et tavoita mun ajatuksia”), (oma)elämäkerrallista näytelmätekstiä, sisäistettyjä auktoriteetteja (”näin isä sanoisi”), kovaa itsekritiikkiä; minuus ei ole koherentti ja ristiriidaton, miten sen yhtä näkökulmaa, halua, käsittelevä näytelmä voisi olla. Ja toki vielä sekin, että esityksessä kaikki osat toimivat täydellisesti yhteen: käsikirjoitus, drmaturgia, ohjaus, näyttelijäntyö, jne.

Milja Sarkola valittiin muuten juuri Teatterikesän taiteelliseen johtoryhmään eli valitsemaan ohjelmistoa ainakin vuosille 2016 ja 2017. Ei paineita, mutta odotukset siis korkealla seuraavillekin kesille!

(Koettu: 5.8.2015, Tampereen teatterikesä, Tampereen teatterin päänäyttämö)