Lompsin keskiviikkoiltana Hellaan & huoneeseen ristiriitaisin odotuksin: toisaalta odotin pakahduttavan pökerryttäviä wow-elämyksiä, joita sieltä olen monta kertaa saanut, toisaalta pelkäsin, elokuu kun oli, että viime kesän onneton kesämenuperinne jatkuu. No, sehän jatkui, joten La Crussetin cavaa siemaillessani säätelin päätäni ja odotustasoani: ei tällä kertaa innovatiivista ja konventioita haastavaa keittiötaidetta vaan ”vain” erinomaista, hyvin tehtyä ruokaa hyvistä raaka-aineista. Kyllä silläkin jo tämän blogin ”kriteerit” voi täyttää.

Tarjolla oli 4 ja 6 ruokalajin yllätysmenut – luonnollisesti otin 6 viineineen. Ilahduttavasti snackeja, amuseja, tervehdyksiä, tms. tuli muutama: Perunasalaatti perunankuoressa hauskasti tarjottuna käräytettyjen perunoiden päältä oli oikein maukas. Pieni kuhakalapuikko oli kivan retrohenkinen ajatus, mutta yllättäen oli niin kuuma että maku jäi huomaamatta, kun pöljänä nappasin suupalan kerralla, ja sammutusvettä kiireesti perään. Kylmä kurkkukeitto ilmakuivatun kinkun ja smetanan kera oli oikein virkistävä ja mauiltaan tasapainoinen pikkuannos.

Kasvisalkupala oli kaalinvieroksujan unelma: lautasellinen kukkakaalia 🙂 Sitä löytyi raakana, paahdettuna, pikkelöitynä, pyreenä ja vaahtona. Vaikken tämän raaka-aineen ylin ystävä olekaan, olen oppinut, että siitä saa (myös) herkullisia annoksia aikaan, ja itsekin osaan ainakin yhtä sellaista tehdä, joten en pyri sitä hyvissä ravintoloissa välttämään. Hyvää oli nytkin tarjolla: varsinkin pyree ja vaahto olivat oikein herkullisia; ainoa komponentti, joka jäi syömättä, taisi olla varsipala. Willm Riesling (2010) auttoi osaltaan myös tekemään kukkiksesta nautittavamman.

Liha-alkuruoaksi tarjoiltiin syvänvärinen annos häränhäntää, tomaatti-chutneya ja pikkelöityä punasipulia. Oikein maukasta härkää, jonka kanssa punaiset lisukkeet toimivat oikein hyvin – selkeitä yksinkertaisia makuja. Juoma tosin hiukan pelotti: Stallhagen-olutta Ahvenanmaalta – olutta kun en ole vielä oikein oppinut juomaan. Tämä ei kylläkään ollut sellaista kertaalleen kierrätetyn makuista niin kuin suomalaiset massabaarioluet; tosin ei minusta oluen ystävää tämänkään jälkeen tullut, mutta ruoan kanssa varovasti siemaillen toimi ihan hyvin.

Alkuruoat päätti pieni väliruoka: kermaviiliä, porkkanaa ja auringonkukan versoja. Selkeitä puhtaita makuja tässäkin.

Ekana pääruokana oli siika, kaverinaan nätisti järjestykseen aseteltuna porkkanaa paahdettuna ja pyreenä, fermentoitua ohrapuuroa ja kalakermaa. Kala oli herkullista ja rapeanahkaista ja molemmat porkkanakomponentit oikeinkin herkullisia. Ohrapuuro oli kuitenkin annoksen suurin yllättäjä: erinomaisen maukasta herkkua! Myös kokonaismakuelämys, kun kaikkia komponentteja sotkotti suuhun samaan aikaan, oli erinomainen. Lasiin kaadettu Fogt Scheurebe (2014) oli itselleni tyystin uusi tuttavuus – vähän kuin sauvignon blanc mutta ilman (joskus makuuni epämiellyttävää) terävyyttä.

Lihapääruokana oli simppelisti härkää ja punajuurta, jota annoksesta löytyi lastuna, pyreenä, paahdettua ja punajuuri-punaviinikastikkeena; eläinkuntaa taas edusti hyvä murikka hereford-naudan sisäfilettä. Hyvin paistettu hyvä liha toimi punajuuren kanssa erittäinkin hyvin, varsinkin paahdetun punajuuren makahkona oli pihville hieno kaveri. Viinin kohdalla homeros nukahti, huterat muistiinpanoni ja vielä huterampi muisti eivät riitä tunnistamaan sitä näin jälkikäteen – joku piemontelainen luomupunkku kuitenkin, olikohan nebbiolon ja parin muun sekoitus; oikein suunmyötäinen kuitenkin ja hyvä pari pihville ja punajuurelle.

Juustoina oli Ahlman sinihomejuustoa ja Mouhijärven Sahti-Vilhoa, lisänä kirsikka-karhunvatukkahilloketta ja merisuolakiteitä. Juustot olivat tuttuja herkkuja, yllätys sen sijaan oli merisuola, jota suositeltiin kokeiltavaksi juuri sahtijuuston kera – ja nostihan se siitä vahvemman maun kivasti esiin. Juomana Fogt Huxelrebe Auslese, sopivasti makea juustoviini.

Ennen varsinaista jälkkäriä tuli vielä pikkumaljassa ohut siivu tuoretta kurkkua ja gintonic-sorbettia nokare – hyvin yhteensopivat maut ja mukava raikastus suulle.

Varsinainen jälkiruoka oli mansikkaa balsamico-marinoituna, mysliä, jogurttisorbettia, italialaista marenkia ja mansikkakeittoa. Hyvin mansikkainen annos, muut komponentit enimmäkseen juuri tukivat mansikan maittavaa makua, samoin kuin lasiin kaadettu Cantina di Custoza Custodia Santa Lússia.

Kahvi vielä maistui. Avec-valikoima oli kuulemma sama kuin viime kerralla, eli ei mitään erikoisia, joten päädyin perus-grappaan, Brunello di Montalcino.

Tätä kirjoitellessani olen painiskellut itseni kanssa: mitä mieltä oikeastaan olen? Mitään vikaa ei missään ollut: ruoka oli vähintään hyvää, enimmäkseen erittäin hyvää, paikoin erinomaistakin; juomat kiinnostavia ja toimivia parituksia; palvelussa ei moitteen sijaa (Humberton apulainen tosin taisi jännittää kovasti). Siispä ilman muuta positiiviseen blogiini kuuluva kokemus.

Mutta tämä ”kesämenumeininki” ei mielestäni ihan täysin lunasta Hellan & huoneen ruokafilosofian arvolupauksen personallisuus- ja etenkään kiehtovuus-ulottuvuuksia eli juuri niitä, joiden vuoksi tämä kuuluu suosikkiravintoloideni terävään kärkeen – hamillista, koska kaikkein varmimmin liikun Tampereella juuri näin kesällä Teatterikesän aikaan. Toki on syytä painottaa, että muut lupaukset kyllä pidetään kirkkaasti, ja Tampereen ravintola-scenessä pärjää hyvin niilläkin. Mutta en ole tainnut minkään muun (läpi vuoden auki olevan) huippuravintolan kohdalla törmätä siihen, että konsepti muuttuisi kesän ajaksi erilaiseksi, riisutuksi. Kiinteät (yllätys)menut ovat ilman muuta ok, niillä varmastikin saavutetaan tervetulleita tehokkuusetuja, mutta jos samalla pitää tinkiä luvatusta ”kiehtovuudesta, yllättävyydestä, ilahduttavuudesta tai jopa säikäyttävyydestä”, jos pitää ruuvata keittiön luovaa taiteellisuutta säästöliekille, silloin valitettavasti elämyksellisyyskin välttämättä kärsii.

Kokemuksista opitaan: jatkossa ymmärrän tiedustella etukäteen ennen varauksen tekemistä, onko käytössä normaali meininki vai yllätysmenut, jotta on odotukset kohdallaan 🙂

(Käyty: 5.8.2015)