KOM-teatterin Vallankumous on niitä esityksiä, jotka missasin viime talvena; Teatterikesä suo onneksi toisen mahdollisuuden. En ole ihan varma, mitä odotin, mutta yli ja varsinkin ohi odotusten mentiin joka tapauksessa kirkkaasti!

Tarina perustuu tositapahtumiin, lyhyeen Nikolainkirkon (sittemmin Suurkirkon, nyk. Helsingin tuomiokirkon) valtaamiseen, johta johtivat juristi Jean Boldt (Pekka Valkeejärvi) ja saarnaaja, muotiliikkeen omistaja Josefiina ”Sisar” Huttunen (Pirkko Hämäläinen). Juha Siltasen kirjoittaman ja Lauri Maijalan ohjaaman näytelmän kolmas päähenkilö on Aarne Kanerva (Johannes Holopainen), Boldtin kannattajiin liittynyt nuori työläisidealisti.

Idealistinen oli myös koko tolstoilaisen Boldtin tavoitteleman vallankumouksen kärkiryhmän ajattelu: ”tämä maa on intellektuaalisen deprivaation tilassa”, ”on voimaansaatettava hyvyys”, ”kukkasia kivväärien piippuihin”, ”rakasta lähimmäistäs niinku ihtiäs”, jne. Vallankumoukset eivät nimestään huolimatta yleensä kumoa valtaa vaan vain siirtävät sitä ihmiseltä tai porukalta toiselle; Boldtilla on anarkistisempi pyrkimys: ”kaikki valta pois kaikilta” (”anarkismi” tässä siis aatesuunnan nimenä, ei löysän puhekielen ”sekasorron” merkityksessä).

Vakavalla mielellä ollaan siis liikkeellä hyvän puolesta pahaa vastaan. Mutta ”kun lähestyt vallankumousta logiikan asein, häviät aina” – Maijalan ohjaus puhaltaakin pölyt historiasta osin karnevalisoimalla ja ravistelemalla hilpeyttäkin herättävin rinnastuksin nykyaikaan. Älyllisten innoittajien sijaan me seuraamme rock-staroja ym. turhia julkkiksia massoina stadioneille; kestävän aatteen palon sijaan riittää hetkellinen Euphoria; vallankumouksen vaatima energia kulutetaan vaarattomasti reiveissä. Toisaalta kansankiihottajat pohjattomilla lupauksillaan ja napakoilla sloganeillaan saavat edelleen vähäväkistä kansanosaa innostettua mukaansa.

KOM-teatteri: Vallankumous (kuvassa Niko Saarela, Pekka Valkeejärvi, Vilma Melasniemi, Johannes Holopainen, Eeva Soivio, Pirkko Hämäläinen, Juho Milonoff; kuva: Noora Geagea)

Esitys on kahden virtuoosin, kirjailijanero Siltasen ja hullu ohjaajanero Maijalan, rakkauaslapsi – mutta lavalla se on etenkin näyttelijöiden juhlaa. Kaikki tekevät hulvattomia mutta tarkkaan hallittuja rooleja – eniten kuitenkin hengästyin Pirkko Hämäläisen ja Johannes Holopaisen tulkinnoista: Hämäläisen Sisar Huttunen on selkeästi porukan ja teoksen sydän, perinteistä kristillistä näkökulmaa ylläpitävä äitihahmo (Boldtin uskontokäsitys lienee tolstoilaisempi), josta Hämäläinen onnistuu tekemään  uskottavasti rehellisen, hyvän ihmisen perikuvan. Näyttelevä, laulava, tanssiva monilahjakkuus Johannes Holopainen taas saa Aarne Kanervan tuntumaan valloittavan sympaattiselta hahmolta, vähän ressukalta mutta viattoman reippaalta pojalta, joka epätoivoivosesti kaipaa jotain suurempaa, johon turvautua. Holopaisen Orpopojan valssi on pysähdyttävä ja pakahduttava – jyrkkänä kontrastina euroviisuhitti Euphorialle, jonka hän tulkitsee päräyttävästi kertaluokkaa energisemmin ja kymmenen kertaluokkaa fyysisemmin kuin Loreen.

Vallankumous oli paitsi riemastuttavan viihdyttävä, jätti myös mieleen suloisen vaivauksen, kuten itseäni puhuttelevalla taiteella on ikävän ihanasti tapana. Mieluusti lukisin Siltasen tekstinkin, josta Maijala lienee ottanut reippaasti vapauksia, mutta tuntuu se  olevan kovin huonosti olemassa ainakaan kirjastoissa.

Omassa intuitiivisessa rankingissäni Vallankumous sijoittuu selvästi kolmen kärkeen Teatterikesässä näkemistäni 12 esityksestä (ne kaksi muuta ovat Jotain toista ja Belfast Boy).

(Koettu: 8.8.2015, Tampereen teatterikesä, Tampereen työväenteatterin suuri näyttämö)