Ravintola C:ssä olikin tällä kertaa helppo valita, kun tarjolla oli valmiita menuja vain yksi eikä erikseen keittiömestarin ja viinimestarin menuja kuten aiemmin. Hyvältä vaikutti paperilla, joten ei valittamista vaihtoehdon puutteesta. Taittingerin samppanjalla lähti nautiskelu mukavasti käyntiin.

Ennen kuuden ruokalajin menun ensimmäistä varsinaista annosta pöytään kannettiin yksi kerrallaan hauskoja amuseja: possunnahkaa ”puffattuna” rapeaksi (mikähän tälle tekniikalle olisi suomenkielinen termi… pöyhöttää?) salvian, sipulin ja rosmariinimajoneesin kera; väinönputkijogurttijuomaa ja vielä pinaatinlehden päällä mademoussea ja -mätiä, raitajuurta ja pikkelöityä mesiangervon kukkaa. Taidokkaita suupaloja sopivasti samppanjan kavereiksi.

Eka varsinainen alkuruoka oli graavattua Pyhäjärven kuhaa, ruusua ja jogurttia, mukana myös kukkakaalia ja kyssäkaalia. Kokonaisen ruusun terälehden ottaminen haarukkaan kerralla oli erehdys: juuri mitään muita makuja ei sen lisäksi erottanut, mutta kun sitä ymmärsi silpaista vain siivun mukaan, se toi hennolle kalalle hienon lisäaromin – ja jogurtti vielä lempää hapokkuutta. Kaaleista en niin innostunut, muttei niistä haittaakaan ollut. Lasissa itävaltalaisen Rudi Pichlerin mainio Grüner Veltliner Federspiel (2012) oli hyvä pari ruoan mauille.

Liha-alkuruokana menuun kuului tartar Karisalmen tilan ylämaanhärästä. Upean makuiseen lihaan oli sekoitettu ohraa, mikä aluksi tuntui oudolta ratkaisulta, mutta se toi oivaa lisämakua ja varsinkin rakennetta. Timjami-tomaattiliemen lisäksi omaperäisiä makukomponentteja olivat raa’at herukat ja ketunleivän lehdet; mitä mainioin makuyhdistelmä olikin tartar, herukka, ketunleipä ja viini, sisilialainen Masseria Setteporte Etna Rosso (2012).

Vanhoja perinteitä kunnioittaen tähän väliin kuuluisi sorbetti tai vastaava suun raikastus, ja sellainen tulikin: omena-mesiangervo-granita, oikein maukas omenan hapokkuuden ja mesiangervon kevyen aromaattisuuden makeanraikas yhdistelmä.

Ekana lämpimänä ruokana sain Pyhäjärven siikaa, perunaa, kantarelleja ja lipstikkakastiketta, mukana myös ainakin sipulia. Tutuista mutkattomista raaka-aineista oli rakennettu hurmaavan upea kokonaismakukokemus; vaikka kalan ystävä olenkin, kovin harvoin kala-annokset tuottavat tällaistä euforista makunautintoa. Viinistä, Marco Fellugan Russiz Superiore Collio Sauvignon (2012), muistikuvat ovat huterampia, muttei siinä tai sen sopimisessa ruokaan ainakaan mitään moitittavaa voinut olla, sellaisen olisin varmasti noteerannut, vaikka em. euforia vähän analyyttisyyttä hetkeksi rampauttikin.

Tässä välissä pitää mainita myös huikea leipä, nokkos-focaccia, josta jäi harmittamaan vain se, etten pyytänyt sitä lisää. (Samalla mainittakoon suru siitä, että aiemmilla kerroilla ahmimiani erinomaisia pitsiliinaan käärittyjä leipätikkuja ei enää ollut tarjolla.)

Lihapääruoaksi oli tarjolla ylikypsää Ylitalon tilan kyyttöä, kesäkurpitsaa ja maahumalakastiketta, mukana myös muuta viheriää, olikohan lehtikaalia. Kesäkurpitsa on omaan makuuni tylsä raaka-aine, tässä se oli leikattu hauskasti sormenpään kokoisiksi ja muotoisiksi nappuloiksi, jotka saivat runsaasti makuparannetta maukkaasta kastikkeesta. Epäilemättä vastoin keittiön tarkoitusta urakoin enimmät kasvikset kastikkeen kera ensin alta pois, ja sitten keskityin herkullisen lihan ja upean dourolaisen viinin (Quinta Nova Unoaked Colheita (2011)) kaksintanssin tarjoamiin makuelämyksiin.

Juustona oli tällä kertaa Ahlmanin sinihomejuustoa, jonka kanssa omenaa, näkkäriä ja normandialaista siideriä, Pierre Huet Poiré Demi-Sec. Mieluusti nautin paljon runsaammastakin makeudesta, mutta tämän puolimakean siiderin ja omenan makeus riitti juuri sopivasti tasapainottamaan juuston (omassa suussani) aika voimakasta makua.

Iloisena yllätykseni tuli vielä esijälkkäri, jossa siinäkin oli hapot ja makeus balanssissa: piimävaahtoa, hunajapannacottaa, herukanlehti-granitaa ja herukkaa pikku putelillinen.

Menu kertoi jälkkärin olevan geneerisesti päivän jälkiruoka kesän marjoista. Lautaselta löytyi ainakin mansikkasorbettia, vadelmamarenkia, mustikkahyytelöä ja kuusenkerkkägeeliä – kaikki erikseen ja yhdessä erinomaisia, vahvasti raaka-aineidensa makuja kunnioittavia herkkuja, joita tuli nautittua lievän hurmoksen vallassa. Viini, Praepositus Moscato Rosa (2011), marjaisan makea italialainen luostariviini, oli annoksen arvoinen täydellinen pari.

Espresson kanssa kyselin taas jotain outoa viinaa. Kyrön hienoista tuotteista Heidin kanssa keskusteltiin, mutta kun vielä oudompia kaipailin, löytyi kaapista Matin omia sekoituksia, yrttikatkeroksi aiottu juoma, johon oli kuitenkin tullut makeaa vivahdetta; kuulosti hyvältä, joten sitä. Tympeän ja pistävyyden sijaan lähes raikkaan yrttinen, jopa kukkaisuuteen ujosti häivähtävä maku, oikein mainio uute! Toimi hyvin kahvin aveccina, mutta erityisesti karjalanminttuvaahtokarkin makumaailmassa istui kuin kotonaan.

Tyystin erinomainen menu, niin ruokien kuin juomien osalta. Kokonaisnautintoa osaltaan lisäsi erinomainen salipalvelu – mitä muuta voi odottaakaan, kun salissa oli kolme ansaitusti palkittua huippuammattilaista: Heidi Mäkinen (Nuori sommelier 2015), Matti Kuukkanen (Vuoden hovimestari 2014) ja Christina Suominen (nykyisin enemmänkin kilpailutuomaristossa). Teitittelystä huolimatta ei mitenkään jäykkää ja kankeata vaan asiantuntevaa, ystävällistä ja huomaavaista huolenpitoa, ihan ykkösluokkaa.

(Koettu: 8.8.2015)