Pysähdyttävä War Requiem

Helsingin juhlaviikkojen klassinen ohjelma käynnistyi mahdollisimman komeasti Benjamin Brittenin War Requiemilla. Britten (1913-1976) oli brittisäveltäjä, pasifisti ja toisessa maailmansodassa aseistakieltäytyjä. War Requiem (1962) oli tilaustyö sodassa tuhotun ja uudelleen rakennetun Coventryn katedraalin vihkiäisiin.

Sielunmessuksi usein käännetty requiem on katolinen messu kuolleiden puolesta, sen (kutsuma)nimi tulee ensimmäisen osan, alkurukouksen, ensimmäisistä sanoista: ”requiem aeternam dona eis, Domine” (”Herra, anna heille ikuinen lepo”) (Marjatta Sarion suomennokset käsiohjelmasta). Siinä on myös messujen vakio-osia (kuten Herra armahda (Kyrie eleison), Pyhä, pyhä, pyhä (Sanctus) ja Jumalan karitsa (Agnus Dei), mutta sielunmessun substanssiin etenkin kuuluvat Vihan päivä (Dies irae), jossa hehkutellaan viimeistä tuomiota sekä Vapahda minut (LIbera me), jossa pyydetään armoa viimeisellä tuomiolla.

Britten käyttää latinankielista liturgiatekstiä, jota laulavat kuorot (Cantores Minores ja Kansallisoopperan kuoro) ja sopraanosolisti (Claire Rutter) ja soittaa täysi sinfoniaorkesteri (Kansallisoopperan orkesteri). Vuoropuheluun tämän kanssa asettuu englanninkielinen teksti, jota laulavat tenori- (Jeremy Ovenden) ja baritonisolistit (Stephen Gadd) ja soittaa kamariorkesteri (osa Kansallisoopperan orkesteria). Tekstit ovat Wilfred Owenin sotarunoja – Owen kuoli 25-vuotiaana ensimmäisen maailmansodan sotatantereella vain joitakin päiviä ennen sodan loppumista. Postuumisti julkaistuissa runoissa Owen purki sodan traumoja ikään kuin terapiana ollessaan jonkin aikaa sairaalassa ja poissa rintamalta.

Runot ovat kaunista, ilmaisuvoimaista ja elävää kieltä, jos niin voi sanoa kuolemankaikuisesta tekstistä. Toki niiden sisältö on punottu tummista sävyistä; koskettavaa, paikoin jopa kalvavan vaivaavalla tavalla. Owen ei glorifoi sotaa, ei ylistä sankareita, ei demonisoi vihollisia (”I am the enemy you killed, my friend”) eikä oikeuta sotaa. Kritiikkiä kohdistuu Euroopan vallanpitäjiin: esimerkiksi kolmannen, Offertorium-osan (”Uhrilahja”) runossa The parable of the Old Man and the Young on alluusio Raamatun 1. Mooseksen kirjan 22. lukuun, jossa Abraham lähes uhraa poikansa Iisakin, kunnes enkeli viime hetkellä tulee väliin ja osoittaa uhrattavaksi mieluummin pässin. Owenin maailmassa tarinan päätös on lohduttomampi: ”… Offer the Ram of Pride instead of him. But the old man would not so, but slew his son, And half the seed of Europe, one by one” – vallanpitäjien ylpeyden sijaan sodassa uhrataan ihmisiä, jälkikasvua. Toisin kuin käsiohjelman versiossa Owenin runossa vanhaa miestä kutsutaan Abramiksi, joka oli Abrahamin maallinen nimi ennen kuin Jumala nimesi hänet Abrahamiksi solmittuaan tämän kanssa liiton ja tehtyään tästä kansakuntien isän. Owen – ja Britten hänen tekstinsä kautta – ei siis jakanut vallanpitäjien uskoa toimiensa taivaalliseen oikeutukseen.

Oopperan kuoro ja etenkin Cantores Minores, molemmat puolensatapäisinä, soivat huikean kauniisti, yhdessä ja erikseen. Kuorot oli sijoitettu parvikatsomoihin orkesterin taakse, mikä ainakin etupermannolla istuen kuulosti ja näytti varsin hyvältä ratkaisulta. Sopraano majaili kuorojen lähellä, miessolistit taas tavanomaisemmalla paikalla orkesterin edessä kapellimestarin (Leif Sgerstam) vieressä.

Loppuaplodeja vastaanottamassa keskellä Leif Segerstam, hänestä vasmalle Calire Rutter, Jeremy Ovenden, Stephen Gadd; heidän takanaan Oopperan kuoro ja ylempänä Cantores Minores

Loppuaplodeja vastaanottamassa keskellä Leif Segerstam, hänestä vasmalle Calire Rutter, Jeremy Ovenden, Stephen Gadd; heidän takanaan Oopperan kuoro ja ylempänä Cantores Minores

Alussa selkeä esiintyjien (ja tekstien) vuoropuhelu alkoi kietoutua loppua kohden yhteen, kunnes se lopussa, Libera me -osan viimeisillä hetkillä, huipentui toisaalta vapauttavalla, toisaalta pakahduttavan koskettavalla tavalla: sotilaiden, tenorin ja baritonin, laulamaan rukoukseen ”Let us sleep now”, joka toistuu vuoroin poikakuoron vetoomuksen ”requiem aeternam dona eis” (anna heille ikuinen lepo) kanssa, kunnes kuoro lopulta teoksen viime sanoina armahtaa: ”requiescant in pace” (levätkööt rauhassa) – R.I.P.

Loppua seurasi epätavallisen pitkä hiljaisuus, kuin harras yhteinen hetki teoksen vaikutuksen syöpymiseksi sieluun, ennen kuin pitkä aplodit alkoivat. Tallainen sosiaalisen hiljaisuuden hetki on useinkin esitysten lopussa, ennen kuin joku aloittaa taputuksen, johon muut yhtyvät – tällä kertaa se tuntui erityisen vaikuttavalta ja tavanomaista pidemmältä, ja oli miltei haikea päästää siitä irti. Taianomainen hetki.

Erikseen pitää vielä kehua käsiohjelmaa, jossa oli paitsi hyvät normaalit jutut teoksesta, esiintyjistä, jne. myös libretto kolmella kielellä (latina, englanti, suomi), mikä auttoi seuraamaan teoksen sisältöä liturgia- ja runoteksteistä (parista virheestä huolimatta).

Tätä kirjoittaessani katselen ja kuuntelen sivusilmällä ja -korvalla digiboksitallennetta huhtikuulta, jolloin Yle Teema esitti War Requiemin 50-vuotisjuhlakonsertin Coventrysta. Siinä lapsikuorona näyttäisi olleen tyttökuoro. Väitän, että Cantores Minores oli vaikuttamapi – jos siksi, että pojat ja nuoret miehet, joita sodissa enimmäkseen surmataan, tuovat sodanvastaiseen teokseen ihan erilaisen autenttisuuden vaikutelman.

En tiedä, oliko Brittenillä ajatus tehdä sielunmessu maailmansodissa kuolleille sotilaille, vai kahdelle menneelle maailmansodalle – vai kenties, pasifistina, ylipäätään sotimisille. Viimeinen ei ainakaan toteutunut erinomaisesta yrityksestä huolimatta: sota elää ja voi hyvin, valitettavasti.

(Koettu: 14.8.2015, Helsingin juhlaviikot, Musiikkitalo)