Synkeänvaikuttava Wozzeck

Juhlaviikot eivät suinkaan häivähtänyt hissuksiin unholaan vaan ohjelmiston loppupuolellakin oli vielä suuria juttuja kuten Wozzeck, Alban Bergin ooppera konserttiversiona, Hannu Lintu johtamassa RSO:ta, nimekkäitä solisteja ja vielä kahta kuoroakin: Dominantea ja Die Singknöpfeä.

Tämänsorttisenkin musiikin (Alban Berg, Arnold Schönberg, …) osalta olen kovin noviisi; lukion musiikin tunneilta oli jäänyt fiilis, että aika vaikeata on. Ehkä olikin, tai ehkä silloin tuntui relevantilta ajatus, että vaikea olisi jotenkin huono juttu. Näin kyps(ähtäne)emmällä iällä onneksi jo on sen varran kevyesti valaistunut, että osaa nauttia vaikeiden asioiden turtunutta mieltä ihanasti virvoittavasta vaikutuksesta – ja toisaalta vaikeus on useimmiten vain harjoituksen puutetta. Siispä verta päin!

Tarina on synkeä ja lohduton: mm. kapteenin (Hubert Francis) ja lääkärin (Tuomas Pursio) sysimä sosiaalisesti vähäosainen Wozzeck (Florian Bousch) elää vaimonsa Marien (Karita Mattila) kanssa, joka kuitenkin antautuu ihailemalleen rumpumajurille (Christian Juslin). Hauraalta kunnialtaan haavoitettu Wozzeck puukottaa Marien ja lopulta hukkuu itse etsiessään puukkoa. Loppukohtauksessa poika hyppelee ensin keppihevosella ja lähtee sitten lapsijoukon mukana katsomaan rannasta löytynyttä ruumista, äitiään.

3547scr_64614c995c95cfe

Petteri Tikkasen kuvitus III näytöksen 2. kohtaukseen, jossa Wozzeck iskee puukon Marien rintaan

Musiikki lipeää vähäisen älyni rujosta otteesta, mutta onneksi oli taas mantelitumake matkassa mukana: ikäviä tai kurjan kohtalon kokevia ihmisiä käsittelevä teos herättelee vahvoja tunnevasteita myös musiikillisesti (miten musiikki sen tekee; nuotit paperilla, ja niiden pohjalta tuotetut ääniaallot – tätä varmasti on tutkittu, pitää joskus tähänkin paneutua…) Loppupuolella oli paljonkin tällaisia kohtia, mutta etenkin kahden viimeisen kohtauksen välissä ollut välisoitto tuntui rynnistävän tunne-elimistöni läpi kuin höyryveturi.

Oopperan esittäminen konserttiversiona on vähän ehkä hassua: solistit laulavat nuottitelineiden takaa, yksi vähemmän ja toinen enemmän eläytyen, kuitenkin pääosin vailla muuta kuin musiikillista keskinäistä interaktiota. Tuntuu jotenkin kliiniseltä, mutta onkin aika veikeää, koska näin musiikki nousee keskiöön, sitä tulee kuunneltua tarkemmin ja sen vaikutuksille on alttiimpi, kun keskittyminen ei hajoa ohuelti lavastuksen, näyttelemisen ja muun ulkomusiikillisen aineksen kesken.

Konserttien päälleliimatusta visualisoinnista on itsellänikin ollut kovin huonoja kokemuksia, mutta tässä nerokas visualisointi toimi: (mm. sarjakuva)piirtäjä Petteri Tikkanen istui lavan sivussa ja piirsi livenä kuhunkin 15 kohtaukseen 1-2 piirrosta, joiden syntyä saatiin seurata valkokankailta – ensin mustavalkoisena ja lopuksi paljastaen värit (enimmin ruskeaa ja punaista) – kohtauksen tarinan edetessä kuvakin valmistui liidunveto liidunvedolta.

2015-08-28 20-09 IMG_3200.JPG

Piirtäjän pulpetti lavalla kontrabassojen takana (pöydällä I näytöksen 5. kohtauksen kuva, jossa Marie antautuu rumpumajurille)

Kaikkinensa aavistuksen outo mutta kovin tunnevaikuttava kokemus!

(Koettu: 28.8.2016, Helsingin juhlaviikot, Musiikkitalo)