Vielä kerran Kullervo, ja komeasti

Tähän asti vaikuttavimman Kullervon koin ehkä yllättäen Sibelius-festivaalilla, esittäjinä Sakari Oramon johtama BBC:n sinfoniaorkesteri, Johanna Rusanen, Waltteri Torikka ja Polyteknikkojen kuoro. ”Yllättäen” siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, että tämä oli puhdas konserttiesitys ilman mitään visualisointia.  Tai no, toiseksi vaikuttavimman – vaikuttavin on edelleen Lönnrotin Kalevalan (1849) versio – ehkä siksi, että se on tarinana kokonaisempi kuin sen johdannaiset, tai siksi, että vielä 15 vuoden runsaahkosta teatterin, tanssin, musiikin ym. kulutusharrastuksesta huolimatta maailma edelleen paljastaa minulle itseään avoimimmin juuri kirjoitetun tekstin mudossa.

Kullervo on vaivannut mieltäni ihanasti jo reilun vuoden aikana. Tämän esityksen myötä sain vaivaukselle ehkä jo jonkinlaisen päätännän? Tätä kirjoittaessani jouduin pohtimaan Kullervo-suhdettani tarpeettoman tarkasti – mutta suojellakseni Sinua, hyvä oletettu lukjiani, kohtuutomalta mouhotukselta, siirsin moisen jaarituksen tästä tekstistä erillieen, ja ehkä tässä lähiaikoina viimeistelen siitä blogijutunkin.

Mutta tähän päätäntäpohdinnan altistaneeseen tapahtumaan eli konserttiin. Sen aloitti Sibeliuksen sävelruno Satu (op. 9). Nimestään (ruots. En Saga) huolimatta teoksessa ei ole Sibeliuksen itsensäkään mukaan ”ohjelmaa” eli narratiivia, tarinaa, vaan se on ”erään sieluntilan ilmaus”. Itse en tuota sieluntilaa tavoittanut (tai kenties mahdollinen sieluni ei ollut juuri otollisessa tilassa), koska teos ei ainakaan kovin vahvasti puhutellut; kovin, kovin kaunista musiikkia tokikin, ja korvienmyötäisen miellyttävää kuunneltavaa, mutta henkilökohtainen suhteeni siihen jäi kovin ohimeneväksi.

Todettakoon ilmiselvä: klassisen musiikin diletanttina en osaa tarjota analyyttista lisäarvoa teoksen musiikillisen sisällön enkä esityksen taidollisen tai taiteellisen toteutuksen yksityiskohdista. Sen sijaan otan sen, mitä on tarjolla, ja tunnustelen, miten se luissa ja ytimissä vaikuttaa: mitä kognitioita ja affekteja se herättää, uusia tai unhoittuneita, tai miten se ehkä sekoittaa vanhoja luutuneita. Jos se jotain näistä saa aikaan, niin kokemus on hyvä. Jos ei saa, tarjoaa ehkä edes viihdearvoa – ja ehkä jää johonkin mielensopukkaan, josta aikain saatossa kenties löytyy joskus uudelleen törmäytyäkseen hedelmällisesti jonkin ihan muun kanssa. Vaikken osaa eritellä, pidän selvänä, että em. kaltaiset kokemukset syntyvät paitsi teoksesta myös sen tulkinnasta: saman teoksen eri esitykset kun tuottavat kovinkin erilaisia vaikutuksia (joihin toki vaikuttaa myös vastaanottajankin senhetkinen alttius).

Kullervon loppuaplodit; kapu ja solistit kumartavat, väki seisoo

Kullervon loppuaplodit; kapu ja solistit kumartavat, väki seisoo

Nyt kuultu esitys herätteli aiempia Kullervo-esityksiä väkevämpiä kehollisia emootiovasteita: jo ihan alkusoittokin värisi alavatsassa ja rinnanalassa, samoin kolmannen osan alku. Kolmannen osan lopussa Kullervon valitus oli tyystin sydäntäraastava, ja lopuksi viidennen osan viimeiset säkeet kuoron huutamina ja orkesterin jyliseminä pakahduttavan katarttiset. Oli ajoittain jo nenäliinallekin käyttöä, mikä minulle on harvinaista konsertissa.

Harmikseni en osaa eritellä, mistä näin voimakas vaste aiheutui. Orkesteri & Oramo olivat varmasti erinomaisia, ja Johanna Rusasen sisko soi upeasti niin kuin aiemminkin. Paljolti unisonossa ”huutava” suuri mieskuoro toimi hienosti, mutta niin toimi vahvistettu Oopperan kuorokin taannoin. Waltteri Torikan tulkinnassa koin ehkä aiempia tulkitsijoita enemmän sitä sielultaan särkynyttä Kullervoa, jonka itse Kalevalasta luen – eikä pelkkää siskonraiskaajamassamurhaajaluuseria.

Oli helppo etujoukoissa yhtyä ”standing ovationiin”. Mielenkuohun talttumiseen tarvittiin kuitenkin reilun vartin kävely paitahihasillaan syysillassa (+13 °C) – onneksi pitkää Vesijärvenkatua riitti hotellille puolen tunnin kävelyksi.

(Koettu: 2.9.2015, Sibelius-festivaali, Sibelius-talo, Lahti)