Sibeliuksen viulukonserttoa (d-molli, op. 47) olen jokusen kerran kuunnellut satunnaisena säilykemusiikkina, mutten ollut siihen sen enempää perehtynyt enkä koskaan livenä kuullut. Ensikokemus Lahdessa Sibelius-festivaalilla olikin sitä vaikuttavampi, kun Sergei Malov solistina soitti sähäkästi Okko Kamun johtaman BBC:n sinfoniaorkesterin kanssa. Malovin instrumentteihin kuuluu muuten myös alttoviulu, kuten vissiin Sibeliuksenkin aikoinaan.

Lahdessa kuultu versio oli Sibeliuksen lopullinen, muokattu versio. Ilmeisesti Sibeliuksen rankka itsekritiikki sai hänet useinkin muokkaamaan teoksiaan – tässä tapauksessa lyhentämään ja helpottamaankin, vaikka tätä edelleen pidettäneen haastavana biisinä solistille. Samana iltana olisi RSO:n konsertissa Helsingin Musiikkitalossa ollut kuultavissa alkuperäinen versio, josta Sibelius oli osan vaikeista osista ilmeisesti karsinut, tosin Minna Lindgrenin mukaan karsiminen oli kohdistunut lähinnä ainekseen, joka ei ollut ”Sibeliusta” vaan vaikutteita muilta säveltäjiltä.

Sibelius-talon konserttisali on hauska lenkura.

Luin Sibelius-festivaalin aikaan illoin/aamuin hotellihuoneessa makoillessani Minna Lindgrenin ja Olli Löytyn kirjemuotoista kirjaa Sinfoniaanisin terveisin, jossa Lindgren pitää ikään kuin kirjekurssia klassisen musiikin kuuntelun saralla aloittelevalle Löytylle. Olen siis kohderyhmää. Siinä Löytty mieltyi tähän viulukonserttoon, jota käsiteltiin useammassakin kirjeessä. Mainio ajankohtainen sattuma! Kirjasta opin myös, että teoksessa on jonkinkin verran tulkintamahdollisuuksia, jopa siinä määrin, että kolmannen osan (”allegro, ma non tanto” eli kaiketi ”ei liian nopeasti”, suora käännös ”iloinen, mutta ei paljon”) kesto voi vaihdella 7 -10 minuutin välillä solistin mukaan.

YLE Areenan tallenteesta kellotin Malovin tulkitsemana kestoksi 7:13 joten ilmeisesti sukkelammasta päästä oli tämä viuluviikari. Vaikka osan em. tempo-merkintä varoitti liiasta iloisuudesta, koin Malovin soitossa, varsinkin kolmannen osan alussa, riemukasta hilpeyttä. Paikallislehden arvion mukaan Malovin esitys oli ”jonkunlainen [sic] kevytversio, rasvaton ja laktoositon” ja että hän ”korosti viehättävästi teoksen lyyrisiä aspekteja lähes kaiken muun huomiotta jättäen”. Suattahaan se olla niinnii, mutta itse ainakin nautin aivan kohtuuttomasti.

Olen edelleen ihan kujalla siitä, miten klassinen konserttimusiikki aina joskus onnistuu sujahtamaan ohi analyyttisen aivokuoren kutkuttelemaan suoraan tunne-elimistöä tuottaen hämmentäviä epäspesifisiä liikutuksen kokemuksia. Jossain Kullervossa ja Wozzeckissa affektivastetta voi yrittää selittää teokseen liittyvän narratiivin pohjalta, mutta tämä viulukonsertto kai oli Sibeliuksen tarkoittamaa absoluuttista musiikkia, jossa ei ole mitään ”ohjelmaa” eli musiikin ulkopuolista sisältöä. Miten sellainen voi tuottaa väkeviä tunnereaktioita (omasta mielestään) järkevässä ihmisessä – kysyn vain!? Malov itse näytti myös olevan tunnetiloissa, mikä näkyi etenkin Areenan tallenteen lähikuvista runsasilmaisullisena spontaanina gestiikkana, mutta välittyi myös livenä ekalle parvelle asti kokonaiskehonkielenä: myös niinä vähinä hetkinä, kun ei itse soittanut poninhäntä hulmuten, mies eli musiikkia koko kehollaan, mitä oli hauska katsoa.

Ja taas Sibeliustalon yleisö kapsahti seisomaan aplodeeratessaan. Malov soitti velä encorena Béla Bartókilta jotain sopivan hankalan oloista. Vähän ehkä julkeaa, näin Sibelius-festivaalilla, mutta hyvin upposi yleisöön sekin. ”Watchlistalleni” siis kaksi riviä lisää: tämä viulukonsertto ja Sergei Malov – näitä pitää mennä kuuntelemaan livenä, yhdessä tai erikseen, aina kun tarjoutuu tilaisuus.

BBC:n sinfoniaorkesterin keikkabussi

Illan toisena teoksena kuultiin Sibeliuksen 2. sinfonia. Nämät sinfoniat kyllä vaativat vielä lisää opiskelua, ei oikein tärähtänyt. Mutta eipä ole kukaan luvannutkaan, että elämä tältäkään osin aina helppoa olisi.

(Koettu: 3.9.2015, Sibelius-festivaali, Sibelius-talo, Lahti)