Sibelius-festivaalin aikainen muonahuolto vähän huoletti, Lahti kun ei mielessäni väikkynyt varsinaisena kulinarismin tyyssijana. Mutta löytyi sieltä sentään blogijutun arvoinen maukasta bistrohenkistä ruokaa tarjoava Taivaanranta, jossa piipahdin. Aikaa pianoresitaalin ja viulukonserton välissä oli vain rajallisesti, joten ultralyhyeen kolmen ruokalajin kaavaan piti tyytyä; listalta olisi kyllä löytynyt enemmänkin kiinnostavan kuuloista tarjontaa.

Alkuruoaksi valikoitui savumuikku-toast, jonka kera oli kevätsipulismetanaa ja reilu lusikallinen muikunmätiä. Savumuikut ovat aina herkkua, niin nytkin, ja niitä oli mukavan runsaasti suhteessa pieneen leipäpalaan; myös mätiä riitti tuomaan makuaan lähes jokaiseen haarukalliseen. Tumma leipä sopi melko vahvaan savuiseen kalaan oikein hyvin. Yksinkertainen mutta erittäin herkullinen alkupala.

Tätä tilatessa kysyin viinisuositusta, mutta tarjoilija ei osannut/halunnut sellaista antaa, oli sitä mieltä, että vain talon omista oluista löytyy sopiva pari savukalalle, joten valitsin itse lyhyehköltä viinilistalta Steiningerin grüner veltlinerin, joka oli ihan kohtuullisen toimiva juoma.

Pääruoaksi valitsin pitkään hautunutta hirvenlapaa, jonka kaverina oli gruyère-juustolla ja paahdetulla valkosipulilla maustettua perunapyreetä, tyrnivoita ja Laiskajaakko-oluella maustettua hirven haudutusliemikastiketta. Ei erityisen kaunis annos mutta mauissa oli sitäkin paremmin kaikki komponentit kohdallaan: liha juuri niin herkullista kuin mehevä ylikypsä hirvi osaa olla ja perunapyreellä olisi voinut herkutella sellaisenaankin. Kastiketta en (taaskaan) olisi edes kaivannut, mutta senkin mauista oli mukava nautiskella; aluksi oudolta tuntunut voisiipale osoittautui hennosti tyrnin makuiseksi ja toi oman kokonaisuuteen hyvin sopivan lisänsä. Tälle löytyi jo viinisuosituskin, Abadal Cabernet Franc Tempranillo, hyvä pari pitkään haudutetulle riistalle.

Jälkkäriksi otin suklaatorttua ja kahvijätelöä, lisänä paahdettua valkosuklaata. Hienostuneen hento kahvin maku jäätelössä toimi hyvin suklaisen tortun kanssa ja aina herkullinen paahdettu valkosuklaa toi kokonaisuuteen paitsi rakennetta myös makeaa lisämakua.

Poikkeuksellisesti, ajankäytön vuoksi, otin samalla jo espresson ja sen kanssa jaloa juomaa. Teerenpelin viskit kaiketi kirkastetaan juurikin tämän ravintolan kellarissa, joten jotain siltä suunnalta piti ottaa, semminkin, kun olin jo nuivaillut talon olusille. Ihan viskiäkin olisin voinut ottaa, mutta pakko oli kokeilla Teerenpelin mallasviskilikööriä, kun sellaista oli tarjolla. Jos ymmärsin oikein, liköörin keskeisinä aineksina oli ainakin Teerenpelin 8-vuotias mallasviski ja vaahterasiirappi – pahuksen herkullinen likööri! Pelkän viskin suhteen olen vielä kovin kokematon, tai en osaa siitä vielä kunnolla nauttia (niin kuin vaikkapa grapoista tai jo rommeistakin), mutta viskin savuinen maku osana jotain makeaa on aina ollut kovasti mieleinen yhdistelmä.

Lyhyt mutta varsin hyvä kokemus. Ympäristö valkoisine pöytäliinoineen, kauniine kattauksineen ja hillittyine tyylikkäine sisustuksineen voisi luvata jotain fine dininginkin suuntaan, mutta ruoka on selvästi bistrohenkisen rouheaa, selkeitä makuja ja reiluja annoksia, mutta hyvin tehtyjä ja erittäin maukkaita. Myös palvelu on samaa sarjaa: kiireistä mutta enimmäkseen ystävällistä ja osaavaa, vaikka suuria eroja on henkilöiden välillä. Tänen voi hyvinkin tulla toistekin.

(Käyty: 3.9.2015)