Yllättäen Lahdesta (vai Lahesta?) löytyi pätevän bistron lisäksi erittäin tasokas fine dining -ravintolakin, Roux, joka lienee ranskaa ja tarkoittanee paitsi punaista myös kastikesuurusta rasvasta ja jauhosta.

Käpyttelin parin kilometrin matkan Sibelius-talolta reipasta vauhtia (konsertti kesti 15 min ennakoitua pitempään), joten jano ehti tulla – veden lisäksi hätiin tuli lasillinen mainiota samppanjaa, Joseph Perrier Cuvée Royále Vintage Brut (2000). Ruokalistalla oli paljon kiinostavaa (muikkua, härkä-tartaria, poroa, riekkoa, kivipiiraa, sorsaa, …), niinpä pohdinkin pitkään, kasaisinko oman pitkän menun vai menisinkö 7 ruokalajin maistelumenulla. Suhde uuteen ravintolaan on kokemukseni mukaan aina hyvä aloittaa valmiilla menulla, koska se kertoo ravintolasta kätevästi enemmän kuin jos itse valitsisi ruoat ja juomat. Siispä maistelumenu viineineen.

Amuseksi tuli pieni sievä tötterö: seesaminsiemenvohvelissa kantarellivaahtoa ja puolukkaa – kätevästi sormin syötävä suupala, jossa sesongin maukkaat maut.

Leivistä etenkin speltti-rosmariini-leipä oli erinomaisen hyvää – onneksi leipää annosteltiin kohtuumitalla korista eikä jätetty vasua pöytään, muuten olisi tullut pupellettua sitä vatsan täydeltä.

Ekana varsinaisena numerona oli herkän kaunis annos savumuikku-mousselinea, lisänä muikunmätiä, kukkakaalia, mallasleipää ja mallasjogurttia. Vahva savumuikun maku jogurtin lempeiden happojen ja leivän maukkaan rapeuden kanssa oli erinomaisen hyvä makuyhdistelmä, jota pätevästi komppasi lasissa riojalainen viuran ja malvasian sekoitus Muga Barrel fermented White (2014).

Liha-alkuruokana oli härkätartar viiriäisenmunan, tryffelimajoneesin ja pikkelöidyn minisipulin kanssa. Liha, sipuli ja tryffeli oli unelmaisen herkullinen makukombinaatio! Juomaksi paritettu itävaltainen Weingut Kloster am Spitzin Blaufränkisch tuntui ensin herkille mauille vähän yliajavalta, mut kun sitä malttoi lipaista vain tipan ruoan mukaan, se oli ihan nappipari.

Sopaksi sain herkkutattikeittoa ja sherrykermaa pekonihiekan kera, mukana myös roseepippuria ja yrttiöljyä. Keitossa oli erinomaisen vahva sienen maku, johon mieto sherrykerma ja pieneksi murusteltu rapea pekoni sopivat upeasti, samoin kuin maukas Samuel Billaud’n Chablis.

Kalapääruoaksi oli menuun valittu paistettua Islannin nieriää, tummaa rapukastiketta ja herkkutattiohrattoa, mukana myös härkäpapua, porkkanaa, ravunpyrstöjä ja katkarapukeksiä. Omaan makuuni en keksille löytänyt virkaa ja kasvikset jäivät annoksen makumaailmasta irralleen, mutta ohratto reippaine tattisattumineen oli perin erinomaista ja kalan ja kastikkeen kanssa hyvinkin onnistunut yhdistelmä – varsinkin lasiin kaadetun alsacelaisen rieslingin (joku Rémy Gresserin tuote?) kanssa yhdessä makusteltuna.

Ennen tuhdeista mauista toisiin siirtymistä raikastettiin suuta: pallurainen kylmästä pikarista tarjottua gin & tonic -sorbettia oli hauska piristys (vaikke G&T:n ylin ystävä drinksuna olekaan).

Lihapääruoaksi oli tarjolla paistettua poron ulkofileetä ja riekonrintaa, riistakastiketta ja maa-artisokkapyreetä, mukana myös puikulaperunalastuja ja muita kasviksia. Sipsit olivat hyviä, mutta muut kasvikset, osin kai samoja kuin edellisessä, jäivät tässäkin omaan makuuni kovin etäisiksi. Kastike ja pyree sen sijaan olivat perin herkullisia – puhumattakaan lihoista! Vähän yllätti saada poroa ja riekkoa samassa annoksessa, mutta hyvin sopuisasti pohjoisen elävät lautaselle sopivat: molemmat lihat olivat todella herkullisia ja toimivat pyreen ja kastikkeen kanssa erinomaisesti. Viininä Châteauneuf-du-Pape Les Granières de la Nerthe (2009) oli täsmävalinta riistalle ja herkkua lipiteltäväksi sellaisenaankin.

Tähän väliin tuli pieni juustonokare: Peltolan Blue’ta tuoreen ja hillotun viikunan ja näkkkärin kanssa, lasiin kaadettiin jotain juuri sopivaisen makeaa ausleseä Rheingausta (speksit meni ohi, sorry..). Hienot makuyhdistelmät tässäkin – tuore viikuna oli hyvä lisä, toi aavistuksen raikkautta muuten melko rasvaiseen juustoon ja makeaan hillokkeeseen. Ja hyvin sopivankokoinen oli annos: mauista sai nautiskella muutaman haarukallisen verran ilman, että volyymi olisi kontribuoinut ähkyn syntyyn.

Jälkkärilistalla oli monta mielenkiintoista, ja pelkäsin, että sittenkin tulisi se punajuurikakku, ja niinhän tulikin: punajuurikakkua, appelsiini-tuorejuustomoussea ja jäätelöä paahdetusta valkosuklaasta. Pelko oli kuitenkin turha, erittäin hyvä oli tämäkin annos: kakku oli mehevää ja maukasta ja varsinkin jäätelö mainio pari sille; tuore sitrushedelmän lohko toi mukavaa raikkautta. Lasiin kaadettiin vanhaa tuttua Piemonten poreilevaa punaista Piero Gatti Brachettoa, joka käy monienkin jälkkärien pariksi, mutta erityisen hyvin osui punajuurikakulle.

Espresson kanssa kyselin oudon tapani mukaisesti jotain outoa tislettä, ja jo rullattiin pullokärry pöydän ääreen. Muutama hyvä grappakin oli tarjolla, mutta kaikki tuttuja, joten katselin ahnaasti muiden juomien tarjontaa. Konjakeita tulee harvoin juotua, mutta kun tarjolla oli melkein oman ikäistä Roullet Fransacin vuoden 1968 jaloa juomaa (ja vielä nipin napin siedettävään hintaan) niin sitähän piti ottaa. Mukavan pehmeää ja luonteikasta se olikin!

Kaikkiaan erittäin hyvistä, hyvin monin paikoin erinomaisista, annoksista kasattu erittäin hyvä menu, jossa ei oikeastaan ollut yhtään heikkoa lenkkiä – pääruokien eskyneen oloiset kasvikset tosin herättivät lievää hämmennystä, mutta oikein mitään muuta ”vikaa” en tikulla kaivamallakaan kokonaisuudesta löydä, sen enempää ruoista kuin juomistakaan.

Palvelu oli ystävällistä ja huomaavaista. Mutta se ansaitsee vielä erityisen, pitkähkön kunniamaininnan: Niihin aikoihin, kun itse saavuin, ravintola taisi täyttyä lähes kertaheitolla. Haastava tilanne ravintolalle kuin ravintolalle. Minullekin useampaan kertaan pahoiteltiin hitautta, mutta mikäs oli esim. menua hetki odotellessa, kun oli samppanjalasi edessä. Muutenkin tahti oli ihan käypäinen: 7 (käytännössä 9) ruokalajin menu alkusamppanjoineen, kahveineen ja aveceineen vei kolme tuntia – nopeampi tahti olisi jo häiritsevää hötkyilyä. Mutta se erikoismainintatarina: Läheisessä pöydässä ilmeisesti brittiläis/ranskalainen pariskunta oli erittäin suivaantunut kokemastaan hitaudesta ja ei-suomalaiseen tapaan sanoi sen suoraan. Ennen kuin ilta oli lopuillaan, tuntuivat kuitenkin jo hyrisevän tyytyväisyyttään kuin kissanpennut – en tiedä, saivatko jotain hyvitystä, mutta uskoisin muutoksen johtuneen erityisen hyvästä palvelusta: kiukkuilun jälkeen tarjoilija vietti runsaasti aikaa pöydän äärellä ja jutteli miesten kanssa pitkät pätkät suomalaisesta ruoka- ja juomakulttuurista, jne. ja samalla silminnähden kietoi heidät sormensa ympäri. Olipa hienoa vierestä seurata, miten salihenkilön ammattitaidolla saatiin asiakaskokemus käännettyä oikokulman verran oikeaan suuntaan!

Tänne pitää tulla uudelleen. Seuraava Lahden teatterireissu on jo kalenterissa, pitääpä varmistaa, että aikatauluun mahtuu myös ravintolanautintoa!

(Koettu: 5.9.2015)