Billy Elliot – suomeksi

Helsingin kaupunginteatteri (HKT) teki Billy Elliotin Suomeen. Alun perin ajattelin: ”Voi ei” ja mietin, haluanko edes nähdä sitä: toisaalta muistelin erityisen koskettavia ja taidokkaita elokuvaa (2000) ja Lontoon musikaalituotantoa (2005); toisaalta ajattelin HKT:n pääasiassa myötähäpeää herättäviä farsseja – vaikka toki hyviä musikaaliejakin siellä on männävuosina pyörinyt. Pientä pelkoa tuntien siis menin katsomaan sitä yhtenä HKT:n remontinaikaisena väistönäyttämönä toimivaan Peacockiin. Kokemus ei ollut lainkaan niin piinallinen kuin odotin: kokonaisuutena varsin hyvä musikaali, ja paikoin ihan blogimateriaaliakin.

Billy Elliotin tarinasta ja siihen lukemistani merkityksistä jaarittelin lavealti Lontoon-tuotantoa koskevassa jutussa lähes pari vuotta sitten, joten en sitä tässä toistele, vaan keskityn enemmänkin peilaamaan HKT:n versiota aiemmin näkemiini, vaikka se ehkä epäreilua onkin, ja nostamaan joitain erinomaisuuksia esiin.

2015-09-11 18-19 IMG_3744.JPG

Suuri muutos oli luonnollisesti kieli: Mikko Koivusalon suomenkielinen teksti on sujuvaa ja monissa Elton Johnin biiseissä se toimii oikein hyvin, esim. mummin muistelukohtauksessa (”Grandma’s Song”), Billyn & Michaelin mekkoilussa (”Expressing Yourself”) – ja äidin kirjeen lukeminen (”The Letter”) on kutakuinkin yhtä kosketta suomeksi kuin alkuperäisversiossakin. Mutta tiukasti rytmiin naulatut biisit kärsivät, etenkin koko musikaalin tehokkain korvamato ”Solidarity”: ”so-li-daa-ri-suus” ei pitkien vokaalien vuoksi ole ollenkaan yhtä napakan iskevä kuin ”so-li-da-ri-ty”. Toki se jäi soimaan korvaan nytkin, mutta muisti varusti madon englanninkielisillä sanoilla. Joitain käännöshelmiäkin jäi mieleen, kuten isän ”He Could Be a Star” -biisin johtovärssy: ”Se pääsis kohti unelmaa, täällä kaikki masentaa”. Suomenkielisen tekstin kiroilua on kritisoitu, mikä mielestäni on hupaisaa – kyse on 1980-luvun englantilaisen kaivoskaupungin työväenluokan porukasta, ei siellä kukkaiskieleltä puhuttu. Karkea kieli luo kontekstille uskottavutta – fantasiamusikaalit on erikseen.

Johtuneeko Markku Nenosen ohjauksesta vai näyttelijöistä, mutta jotenkin koin isän (Risto Kaskilahti) ja Tony-veljen (Petrus Kähkönen) tunneroolien osittain vaihtuneen: aiemmin näkemissäni versioissa isä on voimakastunteinen jääräpää – nyt Kaskilahden suomalaisen jäyhästä isästä löytyi vahvaa tunnetta vain harvakseltaan, kun taas Kähkösen Tonyn tunnelataus oli lähes käsinkosketeltava. Loistavista sivuosista mainittakoon Leena Uotilan huikea mummi, samoin (tanssija) Unto Nuora oli hyvin eri tavalla fyysinen harjoituspianisti Braithwaite. Nuoret, 12-13-vuotiaat Lassi Hirvonen ja Kasperi Virta, pärjäsivät hyvin Billynä ja Michaelina – katutanssitausta näkyi selvästi, mutta hyvin oli joitain baletin liikkeitäkin ja jopa pätkä steppiäkin jo opittu.

Liikkeellisiin ryhmäkohtauksiin oli upotettu riittävä määrä ammattitanssijoita siten, että kokonaisuus näytti oikein hyvältä, vaikka joukossa oli tanssillisesti vähemmänkin sulavia köntyksiä – esim. mummin muistelukohtaus (”Grandma’s Song”) kuuden nuoren miehen käsivarsilla oli hieno! Ammattitanssijoiden kermaa oli aikuista Billyä esittänyt Kansallisbaletin solistina tunnetuksi tullut Antti Keinäinen, jonka duetto pikku-Billy Lassi Hirvosen kanssa toisen näytöksen alkupuolen unelmointikohtauksessa oli yhtä kaunis ja koskettava kuin Lontoon versiossa, ”lentokohtausta” myöten.

2015-09-11 18-50 IMG_3749.JPG

Virttyneen Peacockin karu näyttämö sopi hyvin esittämään vähävirikkeistä Durhamia

Ymmärrän, ettei se kuulu musikaaliin, mutta silti jäin kaipaamaan leffan tunneintensiivistä lopetusta, jossa Billy on kehittynyt ankanpojan lupauksesta täysiveriseksi joutseneksi – tarinan virittäneen toiveikkuuden lopullisen täyttymisen vahvistuksena.

Vaikka Suomen Billy Elliot painii ja tanssii eri sarjassa kuin Lontoon kaimansa, ennakkoluuloistani huolimatta tämä oli kaikkiaan kuitenkin ehdottomasti HKT:n tuotantojen kärkikastia!

(Nähty: 11.9.2015, Helsingin kaupunginteatteri, Peacock-teatteri)