Onnellisuuden tasavalta

Kansallisteatterissa vain muutamaa päivää aiemmin ensi-iltansa saanut Onnellisuuden tasavalta tuntui ennakkoon teokselta, johon on hyvä hiukan valmistautua eikä mennä ihan kylmiltään, niinpä luin näytelmän alkuperäistekstin pari kertaa ja palauttelin mieleen Danten Jumalaista näytelmää, johon teoksessa on alluusioita mm. rakenteen, teemojen ja tekstinkin tasolla.

Dante vaeltaa näytelmässään runoilija Vergiliuksen opastamana ensin läpi helvetin ja sitten kiirastulen ja lopuksi kolmannessa osassa, kun oppaaksi on vaihtunut ”ideaalinainen” Beatrice, vielä läpi taivaan. Crimpin näytelmän ensimmäinen osa (Perheen tuho) alkaa jouluillallisella, jonne yllättäen pelmahtaa lentokentälle matkalla oleva Bob-eno, joka ulkona autossa odottavan puolisonsa Madeleinen käskyttämänä katkoo pehmustetuin vihapuhein yhteytensä perheeseen. Toisessa osassa (Viisi keskeistä yksilönvapautta) tutustutaan Danten kuolemansyntien sijaan nykyajan synteihin, ja kolmannessa osassa (Onnellisuuden tasavallassa) Bob ja Madeleine ovat reissullaan tulleet perille.

Näytelmässä riittää mielenkiintoa niin rakenteessa kuin sisällössä. Perinteisempien, kertovan näytelmän muotoisten ensimmäisen ja kolmannen osan väliin jäävä toinen osa on pelkkiä repliikkejä ilman rooleja; suomentaja-ohjaaja Minna Leinon mukaan Lontoon alkuperäisversiossa repliikkejä ei oltu jaettu vaan näyttelijät esittivät niitä kuka ensin ehti. Leino oli kuitenkin päätynyt suunnitelmallisempaan ratkaisuun: vaikkei rooleja ollutkaan, repliikit oli jaettu ja viiteen kohtaukseen oli luotu muutenkin rakennetta, kuten toisen kohtauksen paneelikeskustelu kädestä käteen kiertävine mikrofoneineen ja viidennen kohtauksen lausuntakuoroasetelma. Omasta mielestäni nämä rakenteet tuntuivat päälleliimatuilta ja tarpeettomilta: Crimpin alkuperäinen teksti on tässä kodin soljuvaa, musiikin tai siveltimen vetojen kaltaista tekstivirtaa, joka on kiehtovaa ja vaikuttavaa ihan sinänsä. Suomennoksissa tällainen kielen piirteillä surffaava tekstin lumo usein väkisinkin kärsii; Leino on kuitenkin onnistunut säilyttämään samaa efektiä ihailtavan hyvin, joten olisi kannattanut luottaa tekstin kantavuuteen ilman muuta esityksellistä rakennetta. Varsinkin kolmannessa ja viidennessä kohtauksessa tekstin sähäkkä virtaus oli nautittavan sujuvaa.

Onnellisuuden tasavalta, 2. näytös, 4. kohtaus. Kuvassa Markku Maalismaa, Alina Tomnikov, Kristo Salminen, Hannu-Pekka Björkman, Terhi Panula, Cécile Orblin, Marja Salo ja Milka Ahlroth. Kuvaaja Tuomo Manninen. (c) Kansallisteatteri.

Onnellisuuden tasavalta, 2. näytös, 4. kohtaus. Kuvassa Markku Maalismaa, Alina Tomnikov, Kristo Salminen, Hannu-Pekka Björkman, Terhi Panula, Cécile Orblin, Marja Salo ja Milka Ahlroth. Kuvaaja Tuomo Manninen. (c) Kansallisteatteri.

Martin Crimpin näytelmän (In the Republic of Happiness, 2012) alaotsikko on näennäisen kevyesti ”viihdettä kolmessa näytöksessä” – Kansallisteatterin verkkosivuilla se on laatikoitu ryppyotsaisemmin: ”nykynäytelmä aikamme ihmisestä”. Ehkä Kansiksessa on ajateltu, ettei absurdi satiiri mene suomalaisille jakeluun ellei sitä selitetä… Selittäjäksi oli värvätty myös tutkija, kirjailija Jari Ehrnrooth kirjoittamaan blogiin ja käsiohjelmaan sekä puhumaan Tekijät esiin -tilaisuudessa. Ansiokasta taustoitusta, kiitos siitä – mutta toisaalta näin ehkä pyritään turhankin tarkasti ohjaamaan katsojan tulkintaa (mikä luontevasti johtaisi pohtimaan taiteen ja indoktrinaation suhdetta, mutta jääköön se tällä kertaa).

Tarjottu tulkinta lienee krittiikiä pintakulttuurissa vallitsevana näyttäytyvää yksilötason onnellisuden tavoittelua, kun se perustuu näennäisen yltiöindividuaalisiin – Crimpin tekstissä essentialistisiin – vapausoikeuksiin: vapaus kirjoittaa oman elämänsä käsikirjoitus, vapaus levittää jalkansa (siinä ei ole mitään poliittista), vapaus kokea kauhea trauma, vapaus jättää kaikki taakseen ja jatkaa eteenpäin, sekä vapaus näyttää hyvältä & elää ikuisesti. Kuin Beatrice Dantea, Madeleine johdattaa lujalla kädellä Bobia kohti ”taivasta” ja vaatii samalla muiden sosiaalisten siteiden katkomista ja oman ajattelun torjumista. Mutta Bob ei ole uskossaan luja vaan toistelee pitkin näytelmää: ”it’s deeper than that, it goes much deeper than that”. Hyvän taiteen lailla Crimp jättää tulkinnan ”syvyydestä” avoimeksi katsojan täyttää. Ehnrooth sen sijaan tuntuu tarjoavan egoistikseksi vääristyneen ihmiskeskeisen seurausetiikan sijaan jonkinlaista oikeamielisyydeksi kutsumaansa hyve-etiikkaa, jossa tuoksahtaa uskonnollinen hapatus – joka taas on mielestäni vain toinen tapa torjua omaa ajattelua ja maailmallisen todellisuuden aitoa tunnustamista. Suo siellä, vetelä täällä?

Danten kiirastulen kuoleman syntejä on kehystetty rakkauden vääristymiksi, kohteen tai muodon osalta. Samoin voidaan tulkita Crimpin essentialistiset individualistiset vapausoikeudet kohdehäiriöisenä, itseen kohdistuvana rakkautena. Mikä sitten on oikeankaltaista ja oikein kohdistuvaa rakkautta? Tämä lienee niitä kysymyksiä, joihin ehdottomia ja varmoja vastauksia saa vain totalitaristisilta ideologioilta kuten uskonnoilta. Niiden kelkkaan kun lähtee, voi kokea, että ”et ole päällä maan kuin luulet”, kuten Crimp Danten Paratiisista lainaten näytelmän kolmannen osan on alaotsikoinut.

Entä jos pidetään kuitenkin jalat maan pinnalla? Jospa Jumala ei olekaan rakkaus (1. Joh 4:8) vaan rakkaus onkin jumala?

(Nähty: 19.9.2015)