Jutun otsikko on se, mitä lippuun oli printattu. Hassu muotoilu: eihän teos ollut Holopaisen vaikka esitys vahvasti olikin. Se on kuitenkin osuva yhteensattuman vuoksi: Suomen näyttelijäliitto julkisti tiistaina Nuori näyttelijä 2015 -palkintoehdokkat, ja minä taas olin jo paljon aiemmin ostanut liput Sotilaspoikaan perjantaille ja Nummisuutareihin lauantaille – ja kaikissa kolmessa on Holopainen.

”Johannes Holopainen -viikon” kunniaksi siis ensin pari sanaa näyttelijästä. Aiemmin muistan nähneeni hänet YLE:n Mestari-ohjelmassa pyrkimässä Teatterikorkeakouluun Outi Mäenpään ohjauksessa ja näyttämöllä muutama vuosi sen jälkeen Pirkko Saision HOMO!:ssa Kansallisteatterissa ja viimeksi Kom-teatterin Juha Siltasen & Lauri Maijalan Vallankumouksessa. Mielikuva oli jäänyt moneksi muutautuvasta ja monipuolisesti kyvykkäästä näyttelijästä, jolla nuoresta iästään huolimatta on vahvanoloista karismaa.

Mutta Sotilaspoikaan. Se sai kantaesityksensä Lappeenrannassa joskus alkuvuodesta ja perustuu Dalton Trumbon sodanvastaiseen Johnny got his gun -romaaniin (1939). Dramatisointi ja ohjaus on Essi Räisäsen käsialaa. Lavalla on vain Johannes Holopainen.

Ensipainoksen kansi

Romaanissa parikymppinen Joe Bonham heräilee sairaalassa ja hyvin hitaasti oivaltaa vammojensa laajuuden; järkyttyy huomatessaan toisen käden puuttuvan, kunnes vähitellen koko karmea tilanne valkenee: ei käsiä, ei jalkoja, ei kasvoja, ei kuuloa, ei näköä, ei puhekykyä – jäljellä vain raajaton vartalo ja suurin osa päästä, aisteista vain tunto. Tallella on kuitenkin järki, tunteet – ja muistot. Joe kelailee lähtöään sotaan ja tapahtumia siellä ennen kohtalokasta räjähdystä, lapsuuttaan, nuoruuttaan – ja opettelee uutta maailmaansa: tunnistamaan hoitajia sängyn tärinästä ja kosketuksesta, hahmottamaan aikaa hoitokäynneistä ja auringon paisteesta iholla, jne. Muistot ja nykyisyys limittyvät, samoin kuin Joen mielessä uni ja todellisuus.

Johnny got his gun on n. 300-sivuinen, hyvin vuolaasti Joen ajatuksenvirtaa, tunteita ja muistoja kuvittava romaani, henkilökohtaisuudessaan hyvin tunnevoimainen. Rikaskielisen tekstin kääntyminen näytelmäksi on minulle aina dramaturginen ihme, jota en lakkaa hämmästelemästä. Nyt ensimmäinen ihmetyksen aihe oli nimi: miten sotasloganväännöksestä ”Johnny got his gun” tuli ”Sotilaspoika” – kunnes tajusin ironian nerokkuuden: Sotilaspoika on Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoita (1860), runo, jossa poika idolisoi ”kentälle kunnian” kaatunutta isäänsä: ”Mun isän’ oli sotamies ja nuori, kauniskin / jo viisitoista vuotisna hän astui rivihin” – poika ei malta odottaa, kunnes itsekin täyttää 15 ja pääsee kuolemaan, ”tiet’ isäin astumaan”. ”Sotilaspoika” edustaa oman kulttuuriperintömme sotahurmosta, ”Johnny get your gun!” -slogan yhdysvaltalaista.

Esityksen alussa Holopaisen esittämä Joe makaa metallipöydällä lakanan alla ja kolistelee sidottua päätään – ei, vaan morsettaa päällään: S-O-S, kuten Joe romaanin lopulla keksittyään vihdoin tavan kommunikoida. Esityksessä kuvitetaan valittuja paloja romaanin tarinoista, Joen kokemuksista ja muistikuvista, kuten Pariisissa vietettyä lomaa rintamalta – Holopainen roiskii kuohuviiniä päälleen ja tarjoaa sitä lavan reunoilla istuville katsojillekin. Muutenkin hän ottaa vahvasti kaiken aikaa kontaktia katsojiin: katsoo pitkään silmiin, kysyy kysymyksiä (ei onneksi jää odottamaan vastauksia), jakelee ruokailuvälineitä, ja mitä kaikkea. Hän saa aikaan katsojassa sympaattisen vaikutelman Joesta – kuten Trumbon teksti lukijassa, vaikkakin kovin eri menetelmin.

Kuvassa Johannes Holopainen (kuva: Ilkka Saastamoinen)

Räisänen on ottanut reilusti vapauksia: kehyskertomus on sama, samoin pasifistinen eetos, mutta kertomisen keinot hyvin erilaiset. Romaanin sodanvastaisuus on vähemmän julistavaa ja syntyy enemmän lukijan mielessä empaattisen samaistumisen kautta Joen maailmaan ja kohtuuttomiin kokemuksiin; sodan ja sen motiivien mielettömyys saavat kritiikkiä yksilön näkökulmasta: ”Did anybody ever come back from the dead .. and say by god I’m glad I’m dead because death is always better than dishonor .. I’m glad I died to make the world safe for democracy.. I like death better than losing liberty .. I’m happy – see how I sing even though my mouth is choked with worms!”

Sotilaspojan drmaturgia ja ohjaus sen sijaan on suoraviivaisempaa ja alleviivaavampaa yleisemmällä tasolla: runsaassa äänimaailmassa on viitteitä toiseen maailmansotaan (Casablanca-elokuvan ääniraitaa), jatkosotaan (Eldankajärven jää), Vietnamin sotaan (Apocalypse Now -leffan tunnetuksi tekemä pätkä Wagnerin Die Walküren 3. näytöksen alusta), Falklandin sotaan (Maggie Thatcherin puhe parlamentissa), jne. Lisäksi mukaan on sujautettu muutakin poliittista agendaa kuin mitä Trumbon romaanissa on, mikä ei kohtalaisen lyhyessä esityksessä ehkä ole omiaan tiivistämään fokusta ja edistämään sanoman perillemenoa – samoin kuin mielestäni ei myöskään jotkin ohjaukselliset ratkaisut kuten jatkuvasti pauhaava äänimassa ja alituinen fyysinen kohkaaminen nopein 1990-luvun musiikkivideomaisin leikkauksin tempusta toiseen.

Ehkä vähemmän olisi ollut enemmän – olisi voinut myös luottaa tekstin kantavuuteen, katsojan ymmärrykseen ja juuri tämän näyttelijän lahjoihin hienovireisenäkin tulkitsijana. Toki oli kiehtovaa seurata näyttelijän ilmaisurekisterin sujuvaa venymistä silmänräpäyksessä ihan pienestä (kovin runsaisiin) suuriin rymistelyihin. Holopainen oli vakuuttava, mutta muutoin teos jätti jälkeensä hiukan sekavan fiiliksen, jonka seestyminen vaati Trumbon romaanin lukemisen. Molempia, niin esitystä kuin romaania, voi lämpimästi suositella kaikille. (Esitys kiertänee edelleen, toivottavasti jossain vaiheessa tänne pääkaupunkiseudullekin.)

(Koettu: 16.10.2015, Teatteri Vanha Juko, Lahti)