Nummisuutarit, versio 2015

Joskus joku esitys käy ytimiin ja munaskuihin niin, että se pitää nähdä pian uudelleen. Kovin usein niin ei käy, ehkä pari kertaa sadasta. Joskus jotain kiehtovaa on jäänyt mieltä vaivaamaan, toisinaan taas kyse on niin valtavasta nautinnosta, että samaa piikkiä pitää saada lisää. Janne Reinikaisen Nummisuutarit Kansallisteatterissa menee näistä selvästi ainakin jälkimmäiseen, ehkä vähän ensimmmäiseenkin. Blogistissa herää epäilys, voiko tällaiselle tehdä oikeutta pelkillä sanoilla, mutta parastani koettaa tahdon.

Jo alku singauttaa odotukset korkealle: takanäyttämöllä iso verho paljastaa näyttelijät pitkissä hameissaan mustina varjokuvina, ja sitten alkaa tärinä, heiluminen ja hurja transsitanssi – kuin suuresta tanssiteoksesta, huumaava visuaalisuuden (lavastus Kati Lukka, valosuunnittelu Max Wikström, pukusuunnittelu Tuija Simonen), liikkeen (koreografi Milla Koistinen) ja musiikin (Timo Hietala) kokonaisuus; tunnemuistona tuli mieleen Tero Saarisen Borrowed Light. Seuraavaksi lukkari Sepeteus (Maruska Verona) vetää monologin (Olitko kirkossa eilän…) synnillisen erootilliseen tyyliin – ei törkeästi, ei pilanpäiten vaan niin, että huh! Mielenkiintoinen avaus ottaen huomioon, että aiheesta huolimatta Kiven Nummisuutarit on varsin epäeroottinen – lähinnä erotiikkaa löytyy aavistus Eskon humalatilasta ja reilummin Nikon tarinoista.

(kuva: Stefan Bremer)

(kuva: Stefan Bremer)

Heti siis tehtiin selväksi, että tässä ei todellakaan mitään museaalista tutkielmaa olla katsomassa. Jo Kiven ensimmäinen näytös oli pantu paloiksi ja kasattu vähän eri järjestykseen. Reinikaisen ja dramaturgi Eva Buchwaldin sovitus tekee Kiven näytelmälle kunniaa tärkeissä asioissa mutta päivittää kaiken muun: Kiven kutkuttavan rikkaaseen kieleen ei liene isommin kajottu – hämmentävää onkin, miten lähes luontevalta se silti kuulostaa nykyaikaisessa kontekstissa, mikä lienee todiste sekä näyttelijöiden että ohjaajan taituruudesta. Herkullisten henkilöhahmojen ydinolemus on säilytetty, jopa terävöitetty. Tarina seuraa tiettyyn pisteeseen asti Kiven tarinaa, mutta omalla tavallaan. Loppuratkaisu on toinen – johdonmukainen ja realistinen mutta vähemmän sovitusta sisältävä ja siten ehkä Kiven komedioihin etäisyyttä ottava.

Niin muuttuu mailma. Mutta Eskomme ei ole oikein pysynyt messissä. Kiven Esko ja isänsä Topias ovat hiukan yksinkertaisia – ei tyhmiä vaan enemmänkin kapean kokemuspiirin kasvatteja. Näin nytkin: Junttihuhdan Spa:n löylyissä Esko (Aku Hirviniemi) ja Topias (Juhani Laitala) juttelevat menneen maailman hengessä. Kun Esko sitten pölähtää keskelle kauniin Kreetan (Johannes Holopainen) ja puusuutari Jaakon (Paavo Kääriäinen) häitä, hän on kuin Liisa Ihmemaassa, maalaiskönsikkä sivistyneiden, kosmopoliittien, metroseksuaalien joukossa. Jaakko on vierasmaalainen (niin, nehän tulee ja vie meidän (kuvitellut) naiset) ja Esko on ainoa, joka hääpöydässä ei puhu englantia. Jo siinä mieltä hierotaan tulisissa tauloissa, sappensa paisuu ja koston hunajakaste mielessänsä palaa – ja nousee siitä huimaava tappelus. Vahvan itseluottamuksen voimin Esko purkaa syrjäytymisturhautumisensa ulospäin, kun taas veljensä Iivarin syrjäytyneisyys on viina-avusteisesti itsetuhoisempaa.

Aku Hirviniemi ja Johannes Holopainen (kuva: Stefan Bremer)

Aku Hirviniemi ja Johannes Holopainen (kuva: Stefan Bremer)

Alkukohtauksella jo hehkuttelin, mutteivät wow-hetket toki siihen jääneet. Myös toinen näytös (Kiven III näytöksen materiaalista) alkaa huimalla kohtauksella, jossa perkele on irti ja helvetin porstuassa seisoo Iivari – perkeleenä on Niko, joka vetää yltiöerootillisella tavalla monologinsa Turkin naisista ja muista seikkailuistaan samalla, kun pyörönäyttämöllä esitellään monenkirjavia synnillisyyksiä, enemmälti erootillista laatua. Tämä delirium-uni on huikea kohtaus! Tässä kuten monessa muussakin kohdassa keskustelujen muokkaaminen monologeiksi on onnistunut ratkaisu: ne tarjoavat katsojalle nautittavan intensiivisiä kylpyjä Kiven sulokielessä.

Fiksua on myös ollut Reinikaisen ottaa avukseen tanssija-koreografi Milla Koistinen luomaan ”liikkeellisiä näyttämökuvia”. Upeaa liikettä onkin pitkin matkaa, mm. ilmeisen tanssitaitoisen hääparin tanssissa, sekä rujompaa ja rajumpaa liikettä Eskon ja kraatari Antreksen (Markus Riuttu) tappeluksessa (haluan uskoa, että se oli koreografioitu, ei muuten voi tappelus näyttää niin hyvältä). Tanssitaidon lisäksi monessa näyttelijässä on musikantin vikaa – aina välillä näyttelijöistä koostunut bändi nousee syvyyksistä ja pärähtää soittamaan ja laulamaan Timo Hietalan ym. biisejä – Eskon häälaulu (”Tilulii”) ja ”Vikkelä viaton juoni” erinomaisina esimerkkeinä.

Kuvassa Johannes Holopainen ja Paavo Kääriäinen (kuva: Stefan Bremer)

Johannes Holopainen ja Paavo Kääriäinen (kuva: Stefan Bremer)

Jos kaikki teatterilliset keinot ovat loistavalla tavalla taidokkaiden tekijöiden käytössä ja edellä toivottavasti tulleet jo ansaitusti kehutuiksi, on vielä sananen sanottava sisällöstä. Syrjäytyneistä peräkammarin poikaressuista olikin jo puhetta – eriarvoistuminen on tärkeä teema, kun kaikki eivät pysy kehityksessä mukana. Samoin muukalaisviha on päivänpolttava aihe. Näin sinipunakukertavanvihreässä kuplassa elävälle tärkeä teema on myös sukupuoli. Kuulin väliajalla jonkun mainitsevan jotain homohäistä, mikä on kovin kapoinen luenta, semminkin kun Kreetalla oli pitkän mekon ja morsiuskruunun lisäksi viikset. Viikset oli myös Mikko Vilkastuksella (Inga Björn), jonka kanssa Eskolla oli metsässä herkkä hetki (miten Kiven Eskon suuhun kirjoittaman flirttailun voisi muutoin edes lukea: ”Mikko, tunnustas tuota käsivartta, tunnustas tuota reittä, tunnustas tuota polvea!”) Ansiokasta oli, että tätä sukupuolikategorioiden sumearajaisuutta tai sukupuoli-identiteettien ilmaisuvapautta ei problematisoitu tai tuotu friikkinä framille – miesnäyttelijöiden (Holopainen & Kääriäinen) tai miesroolien (Esko & Mikko Vilkastus) keskinäinen romantillisuus oli tavanomaisen luontevaa; hääpari ei ollut miespari (tai mies/trans-pari tai mitä leimasimia laatikosta löytyykään) vaan tavallinen, pitkin häähuonetta onnellisesti pusutellen pyörivä pari.

Nautinnollinen kokonaiselämys, jossa sisällölliset teemat (ainakin ne, joita itse siihen luin) ja taiteellinen toteutus löivät mestarillisesti kättä!

Niin on tämä mailma ymmyrjäinen ja soppia ja solia täynnä, joissa pian masennetaan mies. Mutta kas, kuin kaikki viimein ympäri käy, niin otammepa ryypin ja unohdamme kaikki. Ryypin otamme ja nauramme ja itkemme yhtaikaa elinkautemme retkille.

(Kursivoivut pätkät Kiven Nummisuureista.)

(Koettu: 17.10.2015, Kansallisteatteri)