Kaukoidän ruokakulttuuri ei ole itselleni ihan ominta, mielikuvaani siitä liittyy usein vahva mausteisuus ja tulisuus, jotka eivät välttämättä osu makuuni. Toisaalta taas esim. sushien makumaailmassa on hyvinkin hentoja ja herkkävireisiä sävyjä.

Japanilainen ravintola Hoshito oli alun perin Mäkelänkadulla, siellä muutama vuosi sitten käytiinkin. Tila oli hyvin pieni ja sen yhdessä nurkassa oli ”keittiö”, johon kokki nipin napin mahtui kattiloineen ja pannuineen. ”Salin” puolella oli ystävällisiä neitoja, joiden kanssa ei oikein ollut yhteistä kieltä. Tosin esim. juomavalinnoista ei tarvinnut syvällisesti keskustellakaan,  anniskeluoikeuksia kun ei tainnut olla.

Nykyinen Hoshito Arkadiankadulla on jo ihan oikea ravintola, edelleen pienehkö, mutta keittiö sentään seinän takana. Salin puolella salskea nuori mies puhuu hyvin englantia, viinilistakin löytyi ja vieläpä sommelierin parittamat viinit ruoille.

Puolison synttäreitä oltiin viettämässä, joten pitkä 8 ruokalajin menu oli tilattu jo ennakkoon. Niinpä saimme vain juomalistan, jolta valittiin juomapaketti ”Tähti” (lyhyempi paketti olisi ollut ”Kuu”).

Ensimmäinen juoma oli sakea, Junmai Takehara Hiroshimasta, ja se tarjottiin kylmänä kauniin yönsinisestä pikkupullosta ja pienistä pikareista. Sakeen en ole koskaan kunnolla perehtynyt, yleensä huomaan kuvailevani niitä ”miedoiksi” ja ”jänniksi”, ja samat sanat sopivat tähänkin – ihan maittavaa pienin siemauksin nautittuna.

Alkuun tuli myös snacksia: sienijauholla maustettuja riisimuroja. keittiöstä välillä tulevasta tuoksusta päätellen riisit oli pöyhötetty paikanpäällä eikä sorruttu valmiisiin tuotteisiin. Sienijauheen mieto maku riisin päällä sopi hyvin saken kanssa.

Eka varsinainen annos oli ”Sashimi Tartar”, jossa kuhaa ja lohta retikan ja cha plu -lehden päällä. Oma puikotustekniikkani ei ole järin harjaantunut, mutta hyvin kalasuikaleet löysivät tiensä suuhun, ja lopulta lehdenkin sain napattua puikkoihin. Erittäin herkullisesksi tehtyä ja maustettua kalaa – myös aavistus wasabia muttei niin, että se olisi häirinnyt (wasabi sinänsä on makuuni kovasti ärjy). Cha plun aromaattisuus kruunasi viimeisen suupalan hienosti. Sama sake siivitti kalaa mainiosti. (Oranssit komponentit lautasella lienevät porkkanaa – tuohon muotoon täsmällisesti leikattuna, ei siis mitään raastehaituvia satunnaisesti roiskaistuina.)

Seuraavaksi soppaa: palsternakkakeittoa ja parmesaania – äkkiseltään tavanomaisen kuuloinen annos, hyviä kermaisia vaahdotettuja juureskeittojahan saa vähän joka paikasta. Vastaraastettu parmesaani aateloi keiton kuitenkin hienosti – sitä oli sopivasti vain mausteena, kyse ei siis ollut mistään juustokeitosta. Erinomainen makulisä keittoon löytyi vielä sen sisältä: pikkuruisia kuutioita kesäkurpitsaa, munakoisoa ja salottisipulia yhdessä palsternakan ja parmesaanin kanssa tekivät keitosta huikean maukkaan! Viini tuli Saksasta, Philipp Kuhnin rieslingiä (2014), joka sellaisenaan oli aika ärtsy mutta kermaisen pehmeän keiton kaverina oikein hyvä pari.

Seuraavaksi lasiin kaadettiin taas kylmää sakea, Hakutsuru Junmai Ginjo Kobesta. Ei mikään lipittelyjuoma omaan makuuni tämäkään, mutta mainio paritus ruoille, joita tuli kerralla kolme:

”Chawan-mushi” on nähtävästi höyryssä kypsennetty, vähän rikottua vanukasta muistuttava seos, jossa kananmunan lisäksi (netistä luntaten) soijaa, dashia ja miriniä. Tähän oli hauskasti yhdistetty suomalaisia raaka-aineita: perinteisen katkaravun ja shiitakeen sijaan sattumina olikin pikkumuikkua (japanilaiseen tapaan marinoituna tosin) ja sokerihernettä. Ihan uusi kokemus, jännä koostumus, mutta oikein hyvät ja runsaat maut! (Tämän kanssa tuli onneksi lusikka, mikä lienee ihan japanilaisenkin etiketin mukaista – puikoilla tätä syödässä tulisikin nälkä.)

Herkän miedot maut löytyi  kampasimpukka-tempurasta, jonka kanssa myös jotain kasvis-tempuraa (ehkä sipulia?) ja hämmentävä pikkupallura jotain pehmeää ainesta, josta unohtui kysyä tarkemmin. Sake oli hyvä kaveri uppopaistetuille suupaloille!

Tämän erän voittaja oli kuitenkin karitsan paahtopaisti, jonka kanssa oli kotimaista kaalia. Ei mitään lammaskaalia vaan erinomaisen maukasta ja juuri sopivan kypsää/punaista karitsaa muutaa siivu, joiden alla käsittämättömällä tavalla todella herkulliseksi saatua kaalia. Kaalihan itsessään on kamalaa, mutta tämä oli mielettömän hyvää, ja karitsan kanssa erinomaista. Parasta kaalia ikinä. Mitähän taikuutta tässä oikein oli?

Seuraavaksi taa eurooppalaista juomaa: Scaia Corvina (2013) Venetosta – hyvin maukas punaviini, jota voisi riemukseen lipitellä ihan sellaisenaankin. Ruokia sen kanssa tuli kuitenkin kaksin kappalein samaan aikaan ja vielä kippo riisia kylkeen.

Keitetty päivän kala oli Islannin nieriää, sen kanssa kiinalaista kaalia (kiinankaalia??). Huonoa nieriää en ole koskaan syönyt, ja erittäin hyvää oli tämäkin. Liemi, jossa kala ui, oli todella maukasta – kun silmä vältti, ryystin sitä pari hörppyä lautasen raunalta. (Onneksi tässä iässä ei ole enää tarpeetonta häpyä: makunautinto priorisoituu tarvittaessa ohi turhan häveliäisyyden…) Hiukan yllätti, miten hyvin myös punkku toimi tämän kanssa.

Viimeinen pääruoka menulla oli leike porsaan sisäfileestä seuranaan miso-kastiketta, perunamuhennosta, mustatorvisientä, fritattua lehtikaalia sekä ruusukaalia. Kaikki kauniisti hauskalla lehden muotoisella lautasella. Ruusukaalit olivat varmasti oikeaoppisesti kypsennettyjä, päällimmäiset lehdet pehmeäpiä ja sisemmältä reippaamman puruvasteen antavia, mutta maistuivat ihan kaalille, joten voih. Mutta se olikin annoksen ainoa heikko kohta (ja heikkos makuasia, pöytäseura oli eri mieltä). Fritattu lehtikaali on aina hauskaa, ja possu sienen ja kastikkeen kera oli tyystin erinomaista. Punaviini oli tällekin nappivalinta.

Seuraavaksi olikin jo jälkkärin vuoro: suklaakakkua kanelikermavaahdon ja mustikkahillokkeen kera. Aavistuksen jouluiset maut, mustikka ja kaneli sopivat hyvin mehevän suklaakakun kavereiksi. Lasiin kaadettiin osakalaista Choya Umeshu Sararia, japanilaista makeaa luumuviiniä, jossa kypsän luumun lisäksi maistui ainakin makea manteli – todella maistuvaa kultajuomaa!

Runsaiden mutta hallittujen makuyhdistelmien jälkeen oli vielä mukavaa rauhoittua hetkeksi nautiskelemaan kupillinen Shizuokan prefektuurista tulevaa vihreää senchaa.

Mäkelänkadulla Hoshito vaikutti aikanaan vähän pop up -henkiseltä viritykseltä, mutta tämä on jo hyvinkin täysipainoinen ja laadukas ravintola. Fyysiset puitteet ovat konstailemattomat, karun kauniit. Ruoka on erinomaista alusta loppuun: vahvsti japanilaista mutta sopivasti paikallisia raaka-aineita ja niiden ominaislaatua hyödyntäen. Erityishuomiona ruokien ulkonäkö astioineen, joihin oli panostettu. Juomissa Kaukoitä ja Länsi-Eurooppa löivät sujuvasti kättä – juomien paritus ruokien makuihin oli taiten tehty, ei yhtään heikkoa lenkkiä. Itse nautin ekaa kerta sakea siten, että sen kanssa oli näin hyvin toimivat ruokaparit. Palvelu, joskin vain englanninkielistä, oli erittäin kohteliasta, ystävällistä ja huomaavaista. Ehkä ruoista ja juomista olisi voinut kertoa enemmän, mutta kaikkiin kysymyksiini sain vastaukset, joten ei mitään ongelmaa siinäkään. Mukavaa oli myös, että Toshiaki Hoshi kävi itse vaihtamassa pari sanaa, kun oltiin lähdössä pois.

Ei tästä nyt oikein mitään erityistä nillitettävää keksi. Erinomainen kokemus!

(Koettu: 26.11.2015)