Narsismista oivaltavasti

Heini Junkkaalan kirjoittama ja Milja Sarkolan ohjaama Olipa kerran minä Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä on esitys, josta olisi pitänyt kirjoittaa heti saman tien, mutta käytännön syiden (=työkiireiden) vuoksi tämä tulee näppikseltä ulos vasta nyt parin viikon viiveellä, vähän ehkä jo väljähtyneenäkin, valitettavasti. Esitys nimittäin puhutteli monella tapaa: toki aihekin oli kiinnostava ja tärkeä, mutta erityisesti vaikuttivat teksti, ohjaus ja näytteljäntyö – jopa siinä määrin, että kävelin teatterista junalle typerä ihastuksen virnistys naamallani, ja vasta junassa muistin nykäistä päälle normaalin urbaanin yrmyn naamioni.

Näytelmän asetelma on hauskasti metateatterillinen: Kirjailija (Minna Haapkylä) katsoo ja kommentoi ystävänsä (Katja Küttner) kanssa pätkiä näytelmistään, joiden hahmot napauttavat välillä nasevia kommentteja takaisin myös kirjailijalle. Meta-henkeä alleviivataan myös muin ratkaisuin, kuten takanäyttämöllä olevalla ”katsomolla”, väliajalla kulissien vaihdolla katsojien nähden, näyttämömiesten ja videokuvaajien avoimella näkyvyydellä (jollakulla jopa vuorosana!), katsomon puhuttelemisella, jne.

Kuvassa Minna Haapkylä ja Katja Küttner. Kuva: Stefan Bremer.

Kuvassa Minna Haapkylä ja Katja Küttner. Kuva: Stefan Bremer.

Junkkaalan teksti viehättää suunnattomasti: paitsi oivaltavaa sisältöä myös erittäin elävää kieltä, jossa on tuon tuostakin hykerryttäviä kieli- ja mielikuvia: elämä satunnaisuuden varassa on ”keskenmeno, jota ei tapahtunut”, ja terapeuttia ei uskalla katsoa silmiin, jottei näkisi, jos hän tylsistyneenä pilkkii.  Toteutus tekee tekstille kunniaa: Sarkolan ohjaus on vähintään samaa laatukaliiberia, ja Kaisa Rasilan lavastus lasilaatikoineen ym. vielä tukee sitä oivasti. Näyttelijäntyökään ei jätä viileäksi: hyvin rakennettujen toistuvien hahmojen lisäksi näyttämöllä vierailee joukko hykerryttäviä karikatyyrisiä sivuhahmoja kuten Heikki Pitkäsen stereotyyppihomo ja maaninen Jussi Parviainen sekä Antti Pääkkösen Jeesus ja Anders Behring Breivik.

Näytelmän alaotsikon (”Narsistin kootut totuudet”) mukaisesti Kirjailijan juttujen hahmoissa esiintyy eritasoista narsismia: On Heilin (Iida Kuningas) ja Rikon (Heikki Pitkänen) stereotyyppinen narsisti & uhri -parisuhde, jossa mies avoimesti hallitsee, vähättelee ja mitätöi naista, joka alistuu miehensä jatkeeksi. On myös hiukan nössykän Eskon (Antti Pääkkönen) ja passiivis-aggressiivisesti hallitsevan Siskon (Jessica Grabowsky) suhde. Ja on Kirjailija itse, joka ”ei jaksa tehdä mitään ilman yleisöä” ja joka käyttää surutta hyväkseen ystävänsä aikaa ja elämää kuin omaansa. Narsismia kosketellaan myös tuomalla mukaan tunnettujen ihmisten julkisuuskuvia tai Kirjailijan suhdetta niihin, samoin Kirjailijan omaa poleemisesti itsesyrjivää homoutta entisaikaisine freudilaisine käsityksineen siitä olemuksellisesti narsistisena häiriönä. Kuin olisi yritetty tyhjentää narsismin pajatso kerralla. Breivik-hahmon toteaakin Kirjailijalle: ”Laitat sitten Breivikin saarnaamaan itsellesi lopussa – joillekin ei vähempi riitä”.

Kuvassa Iida Kuningas ja Heikki Pitkänen. Kuva: Stefan Bremer.

Kuvassa Iida Kuningas ja Heikki Pitkänen. Kuva: Stefan Bremer.

Jos ei narsismista ihan koko kuvaa yhdellä näytelmällä piirretä, niin hyvä katsaus kuitenkin: sehän ei ole on/off, siis että yksilö joko on tai ei ole narsisti, vaan narsismia on meissä kaikissa. Hyödyllisempää kuin lokeroida ihmisiä narsisteiksi (siis toisiksi eli pahoiksi – siis erilaisiksi kuin minä, joka olen hyvä) onkin terveellistä tarkastella ja tunnistaa narsistisen tuhoavan käyttäytymisen ilmenemistä paitsi muissa myös kukin itsessään. Toki joissakin yksilöissä sitä on siinä määrin runsaana ja vaarallisena, että on perusteltua puhua jo patologiasta, persoonallisuushäiriöstä.

Näytelmän markkinointimateriaaleissa on paljon esillä peili, josta ei näy peilikuvaa. Tämä lienee viittaus suosittuun narsismin psykodynaamiseen tulkintaan, jossa syitä jäljitetään lapsuuteen: Lapsi ei ole saanut normaalia palautetta itsestään ja toiminnastaan vanhemmiltaan eli näiden reaktiot eivät ole olleet järkevässä suhteessa lapsen toimintaan. Tämä on voinut ilmetä hyvinkin erilaisin, jopa ilmeisen vastakkaisin tavoin, esim. rajattomana ihailuna ja perusteettomana kannustuksena tai liiallisena suojelemisena taikka täydellisyyden vaatimisena. Ihmiselle ei ole näin kehittynyt tervettä realistista itsearvostusta eikä myöskään kykyä arvostaa muita, mikä aikuisena värittää suhdetta muihin ihmisiin – pahimmillaan hyvinkin synkin värein ja kovalla pensselillä.

Upea teos vakavasta aiheesta kepeähköön viittaan puettuna!

(Koettu: 16.12.2015)