Tavan mukaisesti tässä pieni vilkaisu olan taakse menneeseen vuoteen, ensin numeroilla ja sitten kvalitatiivisemmin.

Luvut

Nähtyjen esitysten määrällä mitaten viime vuosi oli all time high: 106 esitystä, mukaan lukien live-esitysten ohella myös elokuvateatterijakelun ”etäesitykset” (kuten Metropolitanin oopperat ym.) mutta poislukien ilmaistilaisuudet (avoimet ovet, harjoitukset, ym.) sekä kotosohvalta nähdyt (kuten uusi mainio The Opera Platform) (esitys siis tässä tarkoittaa yhtä käyntikertaa, vaikka siihen sisältyisi useita teoksia). Jokaiselle 53 viikolle onnistuin osuttamaan vähintään yhden riennon.

Jakauma eri esityslajien kesken oli samansuuntainen kuin aiemmin: määrällisesti eniten tanssia, mutta sen suhteellinen osuus hiukan pieneni kun taas draaman ja konserttien määrä ja osuus kasvoivat. Paikkoina suurin piirtein samat kuin ennenkin: eniten Helsingin lisäksi Tamperetta ja Kuopiota, mutta myös Tallinna ja Lahti nousivat noin 10 esityksen tasolle. Helsingissä tuli Oopperalla edelleen notkuttua eniten (16 esitystä), mutta suurina nousijoina olivat Musiikkitalo (9) ja Kansallisteatteri (8).

Tanssi, …

Näkemistäni 37 tanssiesityksestä tuli 21 blogijuttua – aika monesta siis, hyvää tanssitaidetta kun on ilahduttavan runsaasti tarjolla. Perinteisemmästä baletista nousi etenkin esiin Kansallisbaletin Don Quijote, jonka näin kaksikin kertaa. Samassa talossa sykähdytti myös Jorma Elon Kesäyön unelma sekä Kenneth Greven uusin, Pieni merenneito, joka tosin taisi saada osin nyrpeätäkin kritiikkiä runsaan visualisointinsa vuoksi – itse siitä kyllä kovastikin pidin. Kansallisbaletin esittämä oli myös Kuopion gaalassa Jacopo Godanin Spazio-Tempo, joka jo toistamiseen puhutteli lujasti liike-estetiikallaan.

Muita Kuopiosta erityisesti mieleen jääneitä olivat etenkin Compagnie Käfigin virtuoosinen ja iloluontoinen Boxe boxe ja Marco Floresin syvästi tunnevoimainen Laberíntica. Kuopiossa näin uusintana myös Susanna Leinonen Companyn hienon Touch of Gravityn – Leinosen uusin SEE | OBEY  loppuvuodesta puolestaan vaikutti paitsi liikkeensä myös siihen nivotun Jouka Valkaman elokuvailmaisun voimin. Helsingin juhlaviikoilla oli taas hyvästi tanssiohjelmistoa, josta nostaisin esiin etenkin kaksi: kiinalaisen TAO Dance Theaterin huikean kehollisen kauniit esitykset sekä suomalaiset Peking-oopperan osaajat Wusheng Companyssa.

teatteri, …

Vuonna 2015 tulin katsoneeksi enemmän vaikuttavaa draamaa kuin monena aiempana vuonna. Kansallisteatterilla oli etenkin puhuttelevaa antia: Riisutumpaa ilmaisua edustivat Omapohjassa Juhana von Baghin ohjaama John Loganin Red ja Juha Jokelan ohjaama Duncan Macmillanin Keuhkot – molemmissa taitava näyttelijäntyö pääsi ansaitusti esiin karuissa puitteissa. Puitteiltaan runsaampia mutta yhtälailla vaikuttavia olivat Milja Sarkolan ohjaama Heini Junkkaalan Olipa kerran minä ja Janne Reinikaisen tyystin uudistettu näkemys Aleksis Kiven klassikosta Nummisuutarit, jonka jättämä vaivaus ei tyydyttyne ellei sitä käy katsomassa uudelleen nyt alkuvuodesta.

Tampereen teatterikesässä oli paljonkin mielenkiintoista; näkemistäni 12 esityksestä syviä vaikutuksia tekivät mm. riipaiseva irlantilainen monologinäytelmä Belfast Boy sekä alun perin Helsingissä missaamani Milja Sarkolan älykäs Jotain toista ja Lauri Maijalan ohjaama Juha Siltasen vallattoman taiturillinen Vallankumous. Vielä on nostettava esiin pari puitteiltaan pientä mutta teemoiltaan valtavaa: Jurkassa syksyllä ensi-iltansa saanut Laura Jäntin sovittama ja ohjaama Faust sekä Johannes Holopaisen monologiesitys Sotilaspoika Dalton Trumbon Johnny got his gun -romaanin pohjalta – näissä molemmissa huikea näyttelijäntyö sai lähes tyystin unohtamaan puitteet.

musiikki, …

Sibeliuksen 150-vuotisjuhlavuosi näkyi toki valinnoissa: 14 esitystä ja 5 blogijuttua, mm. kaunis ja upeasti visualisoitu Scaramouche sekä Tero Saarisen uusi koreografia Kullervoon, jonka olisi voinut ansaitusti mainita tanssi-otsikon allakin. Uutena – muttei toivottavasti ainutkertaisena – ohjelmassani oli Sibelius-festivaali Lahdessa, jossa varsinkin Kullervo ja Viulukonsertto iskivät tunne-elimistöön yllättävänkin tömäkästi. Samalla yritin edelleen päästä paremmin sisään klassisen konserttimusiikin maailmaan, joka on minulle edelleen vähän vieraampaa. Sibeliusta syleilin muutoinkin: Ateneumissa oli näyttely, luin muutaman kirjan (ja Vesa Sirénin uusin vielä odottaa yöpöydälllä), ja YLE Teemalta seurasin upeaa sarjaa Sibeliuksen sinfonioista (Sibelius, Lintu ja RSO – joka lienee vieläkin katsottavissa Areenassa). Sibelius-viulukilpailua seurasin myös, välierät netistä kotona ja kaksi kolmesta finaalista Musiikkitalossa – mahtavuutta, mutta en kyvyttömyyttäni vielä oikein osannut niistä mitään kirjoittaa. Ehkä opin vielä.

Mutta ei pelkkää Sibeliusta – Juhlaviikkojen ohjelmistosta pitää nostaa esiin vielä kaksi kovasti vaikuttavaa esitystä: Benjamin  Brittenin pysähdyttävän koskettava War Requiem ja Alban Bergin synkeä ja nerokkaasti visualisoitu Wozzcek.

ja, ja ja, …

Sibelius ei muuten ollut ainoa syntympäiväsankari: Tšaikovski biletti 175-vuotisiaan etenkin Tallinassa Rahvusooperassa, jonka tarjonnasta kävin kokemassa Tšaikovskin baletti- ja oopperagaalat sekä Onegin– ja Prinsessa Ruusunen -baletit ja Patarouva-oopperan.

Ulkomaista taidokasta tarjontaa edusti myös Volksoper Wienin riemukas versio Franz Lehárin operetista Iloinen leski Savonlinnan oopperajuhlilla. Toinen nosto kevyemmästä mutta taidokkaasta ohjelmistosta on tietenkin Kansallisoopperan oma tuotanto Andrew Lloyd Webberin musikaalista Oopperan kummitus, joka oli paitsi perin nautinnollinen kokemus sinänsä, tärkeä myös taloudellisesti: se lienee myynyt jo yli 70 000 lippua, mikä nykyisessä taloustilanteessa on Oopperalle erinomaista.

Lopuksi vielä pari vähän vaikeasti kategorisoitavaa erityismainitaa: Kansallisoopperan Ovela kettu Leoš Janáčekin musiikin osalta ei ehkä ollut korvakarkkia, mutta Klaus Haapaniemen visuaalinen ilme oli sitäkin suloisemmin silmiä hivelevää. Tampere-talolla puolestaan pääsiäisenä nähty nuorten tekijöiden ”tarinallinen spektaakkeli” Parsifal trikkauksineen, akrobatioineen, jne. jätti erityisen jäljen – jos ei syvyydellään niin perin henkeäsalpaavalla monilahjakkaalla taidokkuudellaan.

Hyvä vuosi siis, kerma kaikkiaan!

Mutta uutta putkeen: alkavalle vuodelle on jo parikymmentä lippua piirongin laatikossa ja toinen mokoma listalla muttei vielä ostettuna. Näissä merkeissä siis jatkoa seuraa!