Viikko sitten kantaesitetystä Indigosta on ennakkokohkattu jo jonkin aikaa – eikä ansiotta! Se jakanee mielipiteitä, mikä taiteelle on aina hyväksi. Tämä ”metallinhohtoiseksi oopperaksi” kehystetty ooppera on Lilli Paasikiven kauden ensimmäinen tilausteos, säveltäjinä sellohevibändi Apocalyptican Perttu Kivilaakso ja Eicca Toppinen. Olen ollut Apo-fani varsinkin jo alun Metallica-ajoilta, ja vaikka tiesin Kivilaakson oopperan superfaniksi, odotin ehkä kuitenkin enemmän hiukan ”hevimpää”. Mutta pahin virhe taiteen kokemisessa taitavatkin olla juuri ennakko-odotukset: myös Indigoa pitäisi osata mennä kokemaan täysin avoimena ilman nautintoa rajoittavia ennakkovireitä.

Näin livenä 2. esityksen torstaina ja lähes heti perään lauantaina YLE Teemalta/live-streamina 3. esityksen. Ensin pitääkin kiitellä Kansallisoopperan uusia taltiointeja, joita toivottavasti näkyy jatkossa entistä enemmän myös uudella ”virtuaalinäyttämö” Stage24:llä. Vuolaat kiitokset myös YLEn suuntaan: tallenne on katsottavissa Areenalta peräti vuoden ajan. Live-streamin yhteydessä oli myös asiantuntijavetoinen chatti (Kivilaakso ja ohjaaja Vilppu Kiljunen) – konsepti, johon koukutuin jo Sibelius-viulukilpailun yhteydessä. Tällainen vahva panostus erittäin hyvin ohjattuine (Tiina Siniketo) taltiointeineen pitää ainakin minut iloisena YLE-veron maksajana.

Daniel koneessa (kuva: Sakari Viika/Suomen kansallisooppera)

Mutta teokseen. Tarina on libretistin (Sami Parkkinen), Kivilaakson ja Kiljusen yhteistyötä: Lääkeyhtiö CoOpCo on 7 vuotta stten tuonut markkinoille Serenide-lääkkeen, joka tehostaa ihmisen toimintakykyä hurjasti, vain parin tunnin yöunikin riittää. Se on kuitenkin keskeneräinen, ja sivuvaikutuksia onkin alkanut ilmetä: tuhansia on kuollut ja sairastuvuus kasvussa. Lääkkeen kehittämisessä on käytetty konetta, jolla työnnytään syvälle mielen syövereihin, tasoille, joita kuvataan väreillä – syvintä indgigo-tasoa ei kuitenkaan onnistuttu saavuttamaan, minkä vuoksi lääke jäi keskentekoiseksi. Mutta melkein valmishan on jo täysin myytävissä! Daniel, yksi lääkkeen kehittäjistä, oli menettänyt ystävänsä Carlin koneessa ja pian sen jälkeen vetäytynyt yksinäisyyteen. Oopperan alussa hän palaa kuitenkin jatkamaan työtään, jotta sairastuneet saisivat apua. Daniel menee koneeseen itse, mutta juuttuu Carlin tavoin siniselle tasolle; hän kuolee, mutta toisaalta tapaakin Carlin toisessa todellisuudessa. Danielin rakastettu Aurelia menee myös koneeseen – ja heidän kohdatessaan jossain loputtoman rakkauden tasolla saavutetaan vihdoin tuo tavoiteltu indigo.

Ensin pitänee kommentoida musiikkia, se kun ennalta eniten kiinnosti ja siitä vähiten mitään ymmärrän. Teoksen 28 biisistä Kivilaakson nimiin yksin on kirjattu peräti 16 ja lisäksi 6 yhdessä Toppisen kanssa. Kivilaakson biiseistä erityisen kauniita olivat mm. Danielin aaria Sea of Dreams, Aurelian aaria Too Late for Love ja heidä duettonsa Love Eternal, mutta vakuuttava oli myös rouheampi Death of Hackert. Toppisen kynästä taas on mm. erinomaisen upea kahden sopraanon duetto The Last Chance. Säveltäjien tuotosten pohjalta editoiden ja sovittaen on täyden orkestroinnin luonut Jaakko Kuusisto, joka myös johti Kansallisoopperan orkesteria. Vaikka karkea korvani kuuli pääosin hyvin oopperamaista sointia, oli mukana paikoin myös jämäkämpää räminää, oopperalle ehkä poikkeuksellisen vahvaa lyömäsoitantoa, ihan rumpukomppiakin paikoin. Ajoittain tuli myös musikaali- ja elokuvamusiikkifiilistä. Kokonaisuus, joka omaan koulimattomaan korvaani toimi erinomaisesti, esittäytyi ainakin itselleni genrejen suhteen melko agnostisena, ja hyvä niin.

Kuvassa Marjukka Tepponen, Jaakko Kortekangas ja kuoroa (kuvaaja Sakari Viika/Suomen kansallisooppera)

Danielin osan lauloi tenori Markus Nykänen, joka debytoi Kansallisoopperassa. Toivottavasti ei ainukertainen vierailu, siinä määrin upeasti, elävästi ja eläytyvästi hän lauloi – ja näytteli! Naispääosat Marjukka Tepponen (Aurelia) ja Mari Palo (Myrna) ovat talossa jo entuudestaan tuttuja vahvoja sopraanoja. Myös muissa rooleissa oli upeita laulajia; pitänee kuitenkin erityisesti nostaa esiin arkkipahiksia esittäneet sopraano Päivi Nisula lääkeyhtiön pääjohtaja Mrs Swansonina ja basso Koit Soasepp propagandaministerinä, molemmat kutkuttavan hienoja pahan valintojen ruumiillistumia. Lavalla oli myös 8 tanssijaa Reija Wäre koreografinaan – erittäin hyvä ajatus, lisäsi vaikuttavaa fyysisyyttä, mm. Riot– ja In Your Honor -kohtauksiin.

Vilppu Kljusen ohjaus ja visuaalinen ylöspano (Sampo Pyhälän lavastus ja videot, Kalle Kuuselan puvut, Jussi Kamusen valaistus) oli vaikuttava ja sisälsi monia hurmaavan kauniita kohtauksia, mm. alussa paloverhon hitaasti noustessa (kun se suostui nousemaan) ja lopun ”indigo-kohtaus”. Lavatekniikkaa nosteltavine näyttämöelementteineen käytetään myös oivaltavasti. Runsain mitoin siis myös visuaalista nautintoa, joka live-kokemuksen lisäksi toimii yllättävän hyvin myös tv-ruudulla.

Kuvassa Marjukka Tepponen ja Markus Nykänen (kuvaaja Sakari Viika/Suomen kansallisooppera)

Entä sitten tarina ja tulkinta? Faustinen ahneus, menestyksen janoaminen kyseenalaisin keinoin lienee aina ajankohtainen teema. Myös koneen ja ihmisen kognitiivinen suhde on ylen aikaa ajankohtaisempi, kun koneista tulee älykkäämpiä ja ihmisistä älyttömämpiä. Ehkä kuitenkin ostan ajatuksen, että tämä on keskeisesti rakkausooppera: juuri rakkaus johtaa syvimmälle indigo-tasolle – ja pidemmällekin, ikuinen rakkaus kantaa yli kuoleman rajojen, Beyond the Big Sleep.

Mutta vielä on pohdittava yhden heiton ajan nimeä ”indigo”. Tämä syvänsinen väri sijoittuu sinisen ja violetin väliin ”sateenkaaren väreissä”, joiden järjestystä koneen läpäisemät tasot noudattavat nätisti: oranssi, keltainen, vihreä, sininen. Jos hevimiesten rakkaus ei olekaan lumivalkoinen vaan indigonsininen, pitääkö kysyä, miksi rakkauden väriksi on valikoitunut juuri se, joka puuttuu hyvinkin tunnetusta symbolista, sateenkaarilipusta? Ehkei tässä kuitenkaan liene salattuja merkityksiä vaan vain sattuman satoa (toivottavasti).

(Koettu: 28.1.2016, Suomen kansallisooppera & 30.1.2016, YLE Teema).