Kansallisooppera on tuonut päänäyttämölle suureksi riemuksemme Berliinin Komische Operin fantastisen Taikahuilu-tuotannon, jonka huima visuaalisuus perustuu animaatioon. Tarina on vanha tuttu ja Mozartin musiikki vielä tutumpi hittibiiseineen. Mutta muutoin onkin tässä Barrie Koskyn, Suzanne Andraden ja Paul Barrittin versiossa kaikki laitettu uusiksi.

Taikahuilu. Kuvassa Tuuli Takala (Yön kuningatar) ja Tuomas Katajala (Tamino)
(kuva: Heikki Tuuli, Suomen kansallisooppera)

Uutta on myös kieli: teos lauletaan suomeksi. Vaikka paikoin oikeakielisyys ymmärrettävästi antaa tilaa riimitykselle, on Juhani Koiviston uusi suomennos sujuvan napakkaa ja oivaltavaa kieltä, jota on nautinnollista kuunnella (esim. Papageno: ”Der Vogelfänger bin ich ja, Stets lustig heissa hopsasa!” —> ”Oon lintusieppo melkoinen ja huolta vailla laulelen”).

Kiinnostavinta ja kiehtovinta uutta on kuitenkin 1927-ryhmän animaatio, joka korvaa käytännössä kokonaan perinteisen lavastuksen: lavalla on suuri heijastuspinta, jossa on sopivin kohdin kääntöluukkuja, joista solistit sujuvasti pyörähtävät esiin, ja aina saumattomasti sopivaan kohtaan animaatiossa.

Taikahuilu. Kuvassa Jukka Romu (Monostatos) (kuva: Heikki Tuuli, Suomen kansallisooppera)

Kuvasto lainaa mm. piirrettyjen lastenelokuvien ja sarjakuvien estetiikasta sekä hyödyntää myös mykkäelokuvan keinoja: esim. libreton puheosuudet on korvattu tekstiplansseilla. Hahmoihin sisällytetyt intertekstuaaliset viittaukset ja muokkaukset herättävät hilpeyttä: Papageno voisi olla Buster Ketonin velipuoli, Yön kuningatar on jättiläishämähäkki ja Monostatos kuin Nosferatu. Mukaan on myös lisätty hahmoja kuten luonteikas musta kissa, joka vilahtelee kuvissa pitkin matkaa. Animaatio mahdollistaa monenlaista visuaalista hassuttelua kuten rakkauden symboleina anatomisesti oikeanoloiset sykkivät sydämet – ja vaaleanpunaiset elefantit cocktail-laseissa.

Taikahuilu. Kuvassa Ville Rusanen (Papageno) (kuva: Heikki Tuuli, Suomen kansallisooppera)

Mozartin toiseksi viimeisen oopperan vaativaan mutta viihdyttävään musikkiin ja Emanuel Schikanederin melkoisen absurdiin librettoon sopii erinomaisen hyvin tämä perin hulvaton ja pitelemätön animoitu näyttömällepano. Vaikkei Taikahuilu muutenkaan kuulu pahimpiin pönötysoopperoihin, on tämä produktio tuoreudessaan varmastikin vielä vahvemmin matalan kynnyksen teos myös oopperaa vähemmän harrastaneille.

(Nähty: 5.3.2016, Suomen kansallisooppera)