Kansallisbaletin nuorisoryhmä valloittaa

Kansallisbaletin nuorisoryhmällä on jo kolmas vuosi menossa Jane ja Aatos Erkon säätiön tuella, joka lienee turvattu vielä ainakin kolme vuotta. Ryhmässä on 15 parikymppistä tanssijaa, 8 naista ja 7 miestä. Säätiön toiveen mukaan ”mahdollisuuksien mukaan suomalaisia tanssijoita” ryhmään on valittu naisia noin puolet mutta miehiä vain yksi. No, hienoja tanssijanalkuja kaikki kuitenkin! Heitä on ilahduttavan paljon jo ollut baletin normaalinkin ohjelmiston esityksissä, jopa näkyvissäkin rooleissa, mutta maaliskuussa Kansallisbaletin nuorisoryhmä esittää -illat Alminsalissa oli omistettu juuri heille. Ohjelmassa oli ensin pari katkelmaa klassisista teoksista ja lopuksi erityisen odotettu nykytanssiteoksen kantaesitys. Illan juonsi totutusti letkeään tapaansa Teemu Tainio.

August Bournonvillen Konservatorion (1849) yksinäytöksinen versio tapahtuu baletin harjoitussalissa, mikä mahdollistaa monenlaista liikettä ja kuviota sooloista isompaan ryhmään; tanssijoita olikin yli 20, mukana vahvistuksia myös ”aikuisryhmästä” ja Balettioppilaitoksesta. On sanottava, että ihan näin klassisen klassiset jutut eivät oikein minua sytytä – tiukka muoto ja jäykkä perinne (vieläpä menneen maailman sukupuolirooleineen) saavat ne silmissäni näyttäytymään vähän pölyisinä tekniikkapresentaatioina enemmän kuin ilmaisullisena taiteena. Tiedän olevani tässä väärässä, mutta ”so what”, erästä valtiomiestä lainatakseni. Toki tekniikkaakin on mukava katsella näin kohtuupituisena annospalana, ja varsinkin joukkokohtaukset olivat näyttäviä ja Daniel Brasil ”balettimestarina” jäi mieleen.

Toinen klassinen pätkä oli Petipan Raymondasta (1898). Suuria väristyksiä tämäkään ei herättänyt, samasta syystä kuin edellä – mutta mieleen jäi jo useampia hienoja suorituksia, kuten Sara Antikaisen ja Coralie Grandin duetto ja varsinkin Victoria Johanssonin ja Francesco Piccininin variaatiot. Näissä muuten pysyi myös hymy hienosti kasvoilla – ihan kaikilla se ei aina jaksanut pysyä, tanssiduunin fyysisyys näkyi välillä – asia, jonka esiintymiskokemus varmasti pian korjaa.

Petipa: Raymonda. Etualalla Francesco Piccinin ja Sara Antikainen. <br /> Kuva: Mirka Kleemola/Suomen kansallisbaletti

Petipa: Raymonda. Etualalla Francesco Piccinin ja Sara Antikainen.
Kuva: Mirka Kleemola/Suomen kansallisbaletti.

Ehdoton päänumero minulle oli väliajan jälkeinen Emrecan Tanisin The Deep Dark White, joka nähtiin kantaesityksenä. Teos piti tehokkaasti otteessaan parikymmentä minuuttiaan ja jätti kaipaamaan lisää. Lähes koko nuorisoryhmä oli lavalla, Frans Valkamalla vahvistettuna. En lähde sovittelemaan teoksen niskaan mitään narratiivista tulkintaa, mutta jollain lailla muita keskeisemmissä rooleissa erottuivat Daniel Brasil ja Atte Kilpinen. Heidän parityöskentelynsä ajoittaisine painiotteineenkin oli näyttävää, ja varsinkin Kilpisen huima soolo perin hengästyttävä: sähäkkää sätkimistä, riivattuja hyppyjä ja ankaria kouristuksia – kuitenkin ilmeisen tarkkaa, sormenpäitä myöten. Välillä pelotti, että voiko tuosta ihminen selvitä vammoitta. Tanssija nähtävästi voi. Tanis osaa liikuttaa myös isompaa ryhmää niin, että liikettä ei voi kuin ihastellen äimistellä.

Vaikka jo pelkkä tanssi tuotti erinomaisen suurta nautintoa, ei se toki ollut teoksen ainoa onnistunut tekijä: koko näyttämöä oli käytetty rohkeasti paitsi sivu- myös syvyyssuunnassa esiripun edessä kävelevästä Brasilista aina takaseinän liepeillä kelluviin naisiin; valaistuksella luotiin tunnelmia ja efektejä, väliverho rämähti jakamaan tilan syvyyttä, jne. Visuaalisesti antoisa teos siis. Tanis on ennenkin tehnyt vaikutuksen vangitsevilla koreografioillaan (esim. Moon on the Man, mutta nyt oltiin kuitenkin jo seuraavalla tasolla kokonaisteoksen vaikuttavuudessa.

Tanis: The Deep Dark White. Kuvassa Atte Kilpinen, Florian Sollfrank, Frans Valkama ja Daniel Brasil. Kuva: Mirka Kleemola/Suomen kansallisbaletti

Tanis: The Deep Dark White. Kuvassa Atte Kilpinen, Florian Sollfrank, Frans Valkama ja Daniel Brasil. Kuva: Mirka Kleemola/Suomen kansallisbaletti.

Kaikkiaan siis erittäin positiivinen yllätys oli tämä ilta. Odotin näkeväni nautittavan taitavaa (vaikkakin ehkä vielä verrattain kokematonta) tanssia – sitä sainkin ennen väliaikaa. Riemuisa yllätys sen sijaan oli Tanisin valloittavan intensiivinen teos, johon nuorisoryhmä tuntui heittäytyvän koko taidollaan pidäkkeettömästi. Mitä enemmän katson nykytanssia, sitä enemmän siitä nautin, mutta sitä harvemmin koen suuria ja yllättäviä wow-fiiliksiä – ja taas lähdin sellaista hellien Oopperalta kotiin.

(Koettu: 11.3.2016, Alminsali)