Surutyön maaginen ajattelu

Teatteri Jurkan Maagisen ajattelun aika on sielukas ja puhutteleva monologinäytelmä menetyksestä, surusta, luopumisesta, vähän selviytymisestäkin. Joan Didion on käsikirjoittanut näytelmän (2007) kirjansa The Year of Magical Thinking (2005) pohjalta. Se on kirjailijan omien kokemusten ja niihin liittyvien ajatusten ja tunteiden käsittelyä – älykkästä mutta lämminhenkistä itsereflektiota, surun työstämistä, joka puhuttelee katsojan tunteita sortumatta huokeaan sentimentaalisuuteen.

Tarinan alussa nelisenkymmentä vuotta yhdessä olleet kirjailijat Joan ja John tulevat kotiin sairaalasta, jossa heidän aikuinen tyttärensä on koomassa. Illallispöytää valmisteltaessa John kuolee äkillisesti. Samalla myös Joanin ”tuttu elämä päättyi.” Hän käy ”loistotyyppinä” kuuliaisesti läpi kuolemaan ja menettämiseen liittyviä rituaaleja ja rutiineja – järjen tasolla ymmärtäen Johnin poismenon mutta toisaalta elätellen toivoa toisenlaisen loppuratkaisun mahdollisuudesta hallinnan keinoin. Hän toistelee  runon viisautta surun rajallisuudesta: ”Yhden yön muistot ja huokaukset pyhitän sulle, kun täältä lähdet” (Walter Savage Landor: Rose Aylmer (1806)). Suru kuitenkin viihtyy sitkeänä seuralaisena pidempään kuin vain yhden yön, kunnes vajaan parin vuoden päästä täydentyy uudella, kun myös tytär kuolee.

Ei siis mikään hilpeä juttu muttei täysin ilotonkaan: mm. tilanteista ja tapakäytänteiden absurdiudesta syntyy välillä keventävää komiikkaa, samoin hyvän elämän takaumat tuovat vastapainoa. Kaikki käydään läpi Joanin kertomana, kuin sisäisenä puheena. Kristiina Halkola tuo esitykseen sen vaativan syvyyden ja keveyden niin sympaattisen touhukkaana kontrollifriikkinä kuin menetyksestä typetyneenä, surun särkemänä ihmisenä. On vaikea kuvitella, miten erityisesti tämänkaltaisen roolin voisi tehdä näin koskettavasti ilman pitkän elämänkokemuksen tuomaa syvyyttä (Halkola on suurin piirtein saman ikäinen kuin Didion oli tapahtumien aikoihin.)

Kristiina Halkola (kuva: Marko Mäkinen)

Kristiina Halkola (kuva: Marko Mäkinen)

Olen nähnyt vasta muutaman Johanna Freundlichin ohjaaman teoksen (tämän lisäksi Angels in America ja Kojoottikuu) – vaikka hyvin erilaisia, kaikki ovat jättäneet vahvat jäljet, etenkin tunnemuistiin. Tässä (kuten Kojoottikuussakin) Freundlichin kädenjälki näkyy myös näytelmätekstin suomennoksessa, joka kiehtoi, joten kahlasin läpi alkukielisen näytelmätekstin ja myös kirjan, joka olikin perin antoisa lukukokemus. Vaikka suomennoksessa jokin yksittäinen sanavalinta ehkä hymyilyttääkin (”bed with telemetry” —> ”sänky, jossa on verkkoyhteys”), on suomennos paitsi näyttämölle erittäin hyvin sopivaa tekstiä myös alkuperäisen tyylille uskollista ja monin paikoin vapauksia ottaessaan oivaltavaakin (esim. ”no eye is on the sparrow” —> ”silmiä en luo ylös taivaaseen”).

Maagisella ajattelulla Didion viittaa kuviteltuihin mutta epätodellisiin kausaalisuhteisiin, jos-ajatteluun, johon luottavat varsinkin lapset (jos astuu laattojen saumoille, käy jotain pahaa) ja primitiiviset kansat (jos uhraa neitsyen, kuivuus päättyy) mutta jolle me aikuisetkaan emme ole immuuneja. Joan mm. ajattelee, että ruumiinavaus on syytä tehdä (jos kuolemalle löytyykin syy, jonka voi vielä korjata) ja vainajan vaatteet pitää totta kai heittää pois (mutta jos kengät ja puvut säästää, hän voi tulla vielä takaisin ja käyttää niitä). Kübler-Ross kutsuu tätä kaupankäynnin vaiheeksi. Se antaa myös illusorista tunnetta, että asioita voisi hallita (”olet turvassa, olen tässä”). Jatkuvuus ja pysyvyys luovat turvallisuuden harhaa. Johnin neuvo olisi realistisempi: pitää tuntea, miten syvät virtaukset muuttuvat – ja mennä muutoksen mukana!

(Koettu: 29.4.2016, Teatteri Jurkka)